Vanhempi asettaa rajat lapselle

Aikuisen on väistämättä asetettava arjessa rajoja ja sanottava välillä ei. Sitä vastaan lapsi kapinoi. Lapsi haluaa jotain, mitä ei voi saada ja ei halua jotain, mikä on välttämätöntä. Turhautunutta kiukkua voi aiheuttaa myös omat riittämättömät taidot, esimerkiksi hankalasti myttyyntyvä paidan hiha voi saada raivostumaan.

Rajojen veto on usein helpointa ja selkeintä tilanteissa, joissa on kyse turvallisuuteen, terveellisyyteen tai leikkikaverin kohteluun liittyvistä asioista. Esimerkiksi turvavyö laitetaan aina kiinni, karkkia ostetaan vain lauantaina ja kaveria ei motata.

Epäselvempiä voivat olla tilanteet, joissa lapsen raivo ilmentää yleisempää turhautumista, rajojen kokeilua ja kiukkua ja joskus silkkaa väsymystä: ”En jaksa kävellä itse, kanna minut! Nosta minun lelu lattialta! En jaksa pukea sukkia!” Tällöin vanhempi joutuu puntaroimaan, minkälaiset vaatimukset kulloinkin ovat kohtuullisia tai kohtuuttomia.

Vanhempi voi oppia tunnistamaan oman lapsensa erityisen räjähdysherkät hetket ja pyrkiä pehmittämään niitä. Lapselle voi esimerkiksi olla tärkeää saada heräillä päiväunien jälkeen kaikessa rauhassa ennen kuin hänelle ehdotetaan uusia touhuja.

Lapsen on tärkeää saada ilmaista pettymystään ja tulla hyväksytyksi vaikeidenkin tunteiden keskellä, mutta silloinkaan toisia ihmisiä tai tavaroita ei saa vahingoittaa, se vanhemman tulee estää: ”Äitiä ei saa lyödä.” Tarvittaessa otetaan käsistä kiinni.

Vanhemman haasteellinen, mutta tärkeä tehtävä on ottaa vastaan ja sietää kiukku ja vakuuttaa lapselle, että maailma ei mene rikki, vaikka kiukku saakin joskus vallan. Olennaista on tunne siitä, että oma viha ei tuhoa eikä johda hylkäämiseen. Vanhempi osoittaa sen lapselleen, kun ei itse hermostu, vaan on turvallinen aikuinen ja ikään kuin seinä, jota vasten puskea. Joskus voi olla tervettä nähdä vanhemman suuttuvan, mikä ei kuitenkaan välttämättä vie tilannetta eteenpäin.

Osa lapsista haluaa vaikeiden tunteiden kourissa konkreettiset rajat. He rauhoittuvat esimerkiksi sylipesässä jossa heitä pidetään lempeässä otteessa. Toiset taas eivät kestä kiinnipitämistä ollenkaan. Vanhempi voi sanoittaa lapselle hänen tunnetilaansa: ”Näen, että sinua harmittaa.”

Kovuus ja lapsen alistaminen voimalla ja uhkauksilla vaikeiden tunteiden myrskyssä saa lapsen lohduttomaksi ja yksinäiseksi eikä auta häntä ymmärtämään omia tunteitaan. Liiallinen periksi antaminen ei myöskään auta lasta, vaan kasvattaa lapsesta vaativan tyrannin, jonka voi olla myöhemmin vaikea tulla muiden kanssa toimeen.

Kultainen keskitie on hyväksyä oma kullannuppu karjuvana peikkolapsenakin, mutta ei antaa periksi vain siksi, koska lapsi protestoi ja kiukuttelee. Lapsi on lopulta helpottunut, kun aikuinen on määrätietoinen ja osoittaa käytöksellään, että häneen voi luottaa, hän tietää, kuinka maailmassa toimitaan, vaikka lapsen oma sisäinen maailma kuohuu.

Joskus tuntuisi helpommalta vain antaa periksi, mutta pidemmän päälle yhteinen arki sujuu helpommin, kun noudattaa johdonmukaisesti muutamia perusteltuja, tärkeitä kieltoja ja sääntöjä. Rajoista kiinni pitävä vanhempi auttaa lastaan rakentamaan totuudenmukaista kuvaa itsestään ja kyvyistään sekä myös siitä, mikä on yleisesti hyväksyttävää ja oikein. Tämä luo pohjaa terveelle itsetunnolle.

Raivokohtauksen jälkeen tilanteista voi keskustella yhdessä lapsen kanssa, raivokohtauksen aikana puhe ja ”järki” ei tavoita lasta. Keskustelussa ”miksi”-kysymykset ovat yleensä turhia, sillä niihin lapsi ei osaa vastata.

Lapsi tarvitsee apua riittämättömyyden, kiukun, vihan, loukkaantumisen, alemmuuden ja häpeän tunteiden käsittelyyn. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita. Rajoittaminen loukkaa lasta, tunne voi syventyä häpeäksi, ellei vanhempi pehmennä tilannetta.