Lasten uhmaiät ovat yksilöllisiä
Lapsen temperamentti vaikuttaa pitkälti siihen, miten voimakkaita suuttumisen ja pettymyksen ilmaukset ovat: huutoa, kiemurtelua, jalan polkemista, sätkimistä, uhkailua, sättimistä, paiskomista, esineiden heittelyä tai sitten sulkeutumista ja mököttämistä.
Jollakin lapsella uhmavaihe menee melko huomaamattomasti ohitse. Toisella lapsella on kiukkukohtauksia päivittäin pidemmän jakson ajan, jollakin lapsella uhmakas mielipaha voi purkautua kaikkiaan vain muutaman kerran, mutta silloin rajusti. Yhden lapsen kohdalla voi näyttää siltä, että uhmavaihe jo laantuu, mutta se yltyykin uudelleen.
Uhmavaiheen kiukkuamisella lapsi yrittää saada vanhemman vakauden horjumaan, vaikka ei lopulta tahtoisikaan sen toteutuvan. Yrityksissään lapsi voi käyttää hyvinkin rankkoja ja julmia aseita ja syyllistää vanhempaa: ”En ole sinulle tärkeä. Et välittäisi, jos kuolisin pois. Menen metsään ja jään sinne, olet vaan iloinen!”.
Entä, jos lapsi ei tahdokaan? Mikä voi olla syynä siihen, jos lapsi ei lainkaan koettele rajoja tai uhmaa vanhempiaan kiukkuamalla? Joskus syynä voi olla liian jyrkkä kasvatus. Jostain syystä lapsi ei saa olla tarvitseva ja pieni, vaan häneltä ehkä huomaamatta vaaditaan ”pikku-aikuisen” käytöstä. Lapsi alkaa suhtautua itseensä samalla tavalla kuin ympäristö eikä pidä omia ajatuksiaan merkityksellisinä: ”Sinulla ei ole vaikutusvaltaa. Olet ärsyttävä marisija.”
Tällaisessa ilmapiirissä lapsi yrittää aistia vanhemman mielialoja ja pyrkii olemaan hyvin huolehtivainen ja kiltti, jotta saisi vanhemman rakkauden ja hyväksynnän. Lapsi voi vanhemman silmissä olla varsin helppo ja ongelmaton, mutta erityisesti itsetunnon kehittymisen kannalta tilanne on lapselle haitallinen.
Vanhempi voi auttaa lasta harjoittelemaan mielipiteidensä ilmaisemista, jos lapsi ei lainkaan itse ilmaise tähän tarvetta – johtuipa tämä sitten lapsen omasta temperamentista tai kasvatusympäristöstä.