Miltä vanhemmasta tuntuu kun nuorella kuohuu?
Oman nuoren myllertävien tunteiden vastaanottaminen voi olla vanhemmille kova paikka. Nuori tuntee ja reagoi usein siksi, että hän pyrkii irti vanhemmastaan. Se on kaikille osapuolille kipeä prosessi. Se on kuitenkin välttämätön matkalla lapsesta aikuiseksi.
Vanhemmassa mahdollisesti herääviä tunteita ja ajatuksia, kun nuoren tunteet kuohuvat:
”Mitä tapahtui? Viime viikolla se vielä halusi lähteä yhdessä ostoksille…”
Nuoren vanhempaansa kohdistama häpeä ei yleensä johdu vanhemman persoonasta, vaan siitä, että turvalliseen vanhempaan on helpompi siirtää itsessään kokemia pienuuden ja mitättömyyden tunteita ja tarkastella niitä turvallisessa kehikossa.
”Miksi se häpeää minua?”
Nuoren tehtävänä on irtautua vanhemmistaan. Ärsyttäviksi koetuista vanhemmista on helpompi irrottautua.
”Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Kaikkeni olen yrittänyt ja se inhoaa minua.”
Usein läheisimmästä tunnesuhteesta irtautuminen on vaikeinta ja vaatii nuorelta eniten “inhotyötä”.
”En enää riitä lapselleni. ”
Vain kaverit tietävät, mistä nuoruudessa on kyse ja miltä se tuntuu. Kaverit auttavat lapsuuden menetyksen aiheuttamassa surussa. He tarjoavat myös kehityksellisesti tärkeän samastumiskohteen.
”Apua, se on masentunut, olenkohan jotenkin aiheuttanut sen? ”
Lapsenmaailman taakse jättäminen on yksinkertaisesti surullista ja haikeaa. On normaalia, että varhaisnuori vaikuttaa toisinaan surumieliseltä ja haluaa omaa rauhaa.
”Nyt en vaan enää jaksa. LOPETA!”
”Miksi niin mukava lapsi on muuttunut tuollaiseksi? Mikä meni pieleen? ”
”Olenko kasvattanut jotenkin väärin, kun se on noin välinpitämätön…”
Nuoren oman pään sisällä tapahtuu niin suurta tunnemyllerrystä, että varhaisnuorella ei ole aina energiaa olla empaattinen.
Nuoren tunteenpurkaukset saattavat yllättää voimakkuudellaan ja aiheuttaa vanhemmassa tunteiden kirjon. Mitä tehdä, kun nuori huutaa ja raivoaa, mitä tunteita se herättää ja miten niihin tulisi suhtautua?
Täällä voit keskustella aiheen herättämistä tunteista muiden vanhempien kanssa.
On ollut yllättävän raskasta vanhempana ottaa vastaan nuoren voimakkaita tunteita, kun oma sukupolveni ei ole aikanaan saanut/uskaltanut itse ilmaista niitä omille vanhemmilleen. Olen siis joutunut silloin nielemään sisääni voimakkaat tunnepurkaukset ja nyt kuitenkin joudun niitä ottamaan vastaan – milloin on oma vuoroni räyhätä? Jos olen ihan rehellinen, koen asian edessä voimattomuutta ja epäreiluuttakin, vaikka tiedän nykyisen toimintatavan hyväksi. Todella moni ystävistäni on kertonut samantyyppisistä kokemuksista, arvelen nimenomaan sukupolviasiaksi.
Kuinka herkästi sitä lähteekään vanhempana provosoitumaan ja moittimaan, kun nuori kapinoi sääntöjä vastaan. Olis hyvä muistaa, että pitemmän päälle on tärkeää, että nuori oppii näyttämään myös tyytymättömyytensä eikä pelkästään alistu ja sivuuta omia toiveitaan. Samaistun edellisen kirjoittajan kokemuksiin omasta nuoruudesta, jossa negatiivisia tunteita ei ollut soveliasta näyttää. Siksi olenkin vasta myöhemmin aikuisena joutunut opettelemaan kielteisten tunteiden ilmaisemista.
Muistan taas itse omasta nuoruudestani, kuinka hyvältä tuntui kun oma isäni tuli aina pahemmankin kiukkukohtaukseni jälkeen minun luokse ja lohduttamaan, saattoi pyytää anteeksikin vaikka ymmärsin hyvin silloin itsekin että syy olisi ollut minussa.
Se kokemus ja hyväksyntä vaikuttaa kyllä paljon omaan kasvattajuuteeni, vaikka omat teinit raivoavat suorastaan hämmentävän vähän. En ole varma johtuuko se siitä ettei heitä vaan myllerrä niin paljon, ja olen miettinyt jopa onko se huono asia. Lapset ovat sanoneet, että verrattuna moniin kaveriperheisiin meillä voi keskustella ja jutella ihan kaikesta niin ei tarvitse niin paljon raivota. Koen että laitetaan kyllä rajojakin, mutta eniten koitamme kuulostella nuorten omaa oloa ja näin on selvitty toistaiseksi. Ehkä tuo vielä 10 vuotias nuorimmainen koettelee meitä sitten enemmän.
Tämä on hyvä. Voin ottaa sivun esille muistutuksena koska aspergerpiirteiden takia olen itse liian ratkaisukeskeinen. Halu ratkaista lapsen pulmat ei ole ehkä murrosikäiselle olekaan se toimivin tapa lähestyä koska lapsi vaikuttaa pakenevan liian suoraa puhetta.. Oon ehdottanut päiväkirjaa ja tunteiden purkamista taiteen keinoin mutta se ei sovi kaikille. Omien lasten kanssa jotka vasta lähestyvät murrosikää oon joutunut miettimään tunnekortteja miksi tunteet lyö yli. Lapsi ite pyysi koska sisaruksen tunteet pelottaa. Uusioperheessä todella hankalaa koska teini voi työntää luotaan ja sit pitääkin jo siirtyä toiselle vanhemmalle ja vanhat harmit poltettu takana. Teinille syntyy tapa et mitään ei käsitellä vaan poltetaan sillat jos meno ei oo murrosikäsen mieleen. Murrosikäset kun just tarttis sitä mahdollisuutta kapinoida niitä omia vanhempia kohtaan mut uusioperhe/eroperhe mahdollistaa sen että yhä useampi teini haastaa koulun henkilökuntaa kun se edes pysyy viikoittain.
Murrosikäiseni ovat kovin erilaisia. Toisen murrosikä ei näy, mutta toinen kuohuu ja osoittaa mieltään. Tyttö 15 v eristäytyy huoneeseensa eikä ole puhunut minulle (äiti) mitään kohta 3 vuoteen. Kaikkeen huutaa ”ei” tai ”mene pois”. Vihainen koko ajan ja välttää katsetta. Liian lähelle tullessani lyö minua. Syyksi kertoo, että vihaa minua. Isälle puolestaan on lähes normaali, puhuu ja nauraa. Ehkä joku päivä saan rakkaan tyttäreni takaisin.
Vaikea ymmärtää..
Lapsen tunnekuohu, joo pitäisi antaa kuohuta, ilmaista tunteensa, sitten muka rauhottuisi?
– Mites kun se tunnekuohu ei vaan lopu. Se vaan yltyy ja yltyy ha ottaa aina uusia kierroksia niin fyysisesti kuin henkisestikin (raivoaminen, paiskominen, itse syytökset ja uhriutuminen).
Kun tilanne eskaloituu, siinä ei auta mikään puhe, ymmärtäminen, tuki tai turva. Tilanteet on 99% saatu loppumaan vain kiinni pitämällä.. ihan pienestä asti.
Pitäisikö vain antaa tunteiden kuohuta(?), eli antaa lapsen hajottaa paikat ja pahimmillaan satuttaa itseäänkin
Joo pitää olla lapselle vankka kallio, että lapsi huomaa että kyllä aikuinen pärjää ja auttaa.
Mutta eikö sitten saa sanoa ääneen, että nyt sun tunnekuohut menee niin isoiksi, että vanhemmilla ei keinot enää riitä, eikä riitä sinullakaan, että me tarvitaan lääkärin apua.
Eikö saa myöntää omaa riittämättömyyttä….?
Samaistun täällä mm.nimimerkin ”huono äiti” kirjoitukseen. Koska äidin on mahdollista saada tyttärensä takaisin? Olen niin uupunut kantamaan perheessämme kasvatusvastuun, että murkun kuohuessa ja möykätessä (lähes aina vai minulle) alennun itse samalle tasolle. Jälkeenpäin olo on kamala. En jaksa enää. Pakko jo nollata kommunikointi murkun kanssa kokonaan, kun vastauksiksi tulee jatkuvasti suoraan sydämeen iskevää sanansäilää. Kommunikoikoon toistaiseksi isänsä kanssa, kun äiti on jatkuvasti vain ”ihan p*ska”. Eipä tarvitse minun kuunnella tuollaista kielenkäyttöä.
Omasta murkkuiästä 90-luvulla muistan että tunteita näytettiin perheessä kyllä laidasta laitaan. Helliteltiin, mutta myös riideltiin ja möykättiin. Sen puoleen tämä on kyllä ihan tuttua juttua :D Oma äitisuhteeni kuitenkin vain oli niin vahva ja hieno, että olen pettynyt omaan äitiyteeni – miksi en pysty ylläpitämään samanlaista suhdetta omaan tyttäreen? :(
Yhtenä hetkenä haluaa halauksen, toisella hetkellä olen kuvottavin ja inhottavin olento maailman päällä. Minua tarvitaan mutta seuraavassa käänteessä olen mitätön olento.
Kohdata ne nuoren viha ja inho on niin vaikeaa, nielen itkua ja pettymystä etten horjuisi. Oman äidin kanssa katksesi välit 10 v aikuisena, pelkään samaa itselleni tapahtuvan.
Oma nuoruus oli hiljaista ja tunteita ei saanut turhia näyttää, vaan piti järkeä käyttää. Joskus tekisi mieli huutaa että pää käteen ja ajattele, mutta tiedän että sellaisilla sanoilla ei saa rakentavaa aikaiseksi.
Näissä tilanteissa huomaa oman itsetuntonsa ja vanhemmuuden vahvuuden, onko sitä?
Sanat jotka jäivät mieleeni, Selviä hengissä. Jos mitään niin Selviä hengissä äiti.