3–4-vuotiaan persoonallisuuden kehitys

4-vuotias takertuu vanhempaan? 3-vuotiaan raivokohtaukset? Miten rauhoittaa 3-vuotias? Miten rajoittaa 4-vuotiasta?

Kun kotona on 3-vuotias lapsi, vanhemmat saavat osakseen iloa, vauhtia, uteliaita kysymyksiä, puheen pulputusta mutta myös kiukkua ja harmistusta. 3-vuotias haluaa olla iso ja pärjäävä ja onkin varsin taitava monissa asioissa. Hän on vielä monella tapaa pieni lapsi ja kaipaa syliä, hoivaa ja hellittelyä.

Moni 3-vuotias osaa jo pukea itse vaatteet päälleen ja haluaa välillä niin tehdäkin. Kehu ja kiitä siitä! Toisinaan vaatteiden pukeminen ei houkuttele, vaan lapsi haluaa vanhemman apua. Pukeminen voi olla varsinaista huutoa ja myrskyä. Yksi hankala paidannappi voi suistaa hyvin alkaneen pukemisen radaltaan ja turhautunut kiukku alkaa – oman rajallisuuden tajuaminen turhauttaa.

Vaikka kiukku ja riidat kuuluvat arkeen, lapsi on jo mukautuvampi kuin 2-vuotiaana. Hän ymmärtää paremmin perusteluja ja pystyy tekemään joitain kompromissejakin.

3-vuotiaan elämää voi leimata uhma- ja tahtokausi. Síllä on tärkeä merkitys lapsen harjoitellessa oman tahdon ilmaisua ja säätelyä. Toisilla lapsilla uhma on 3-vuotispäivän kieppeillä jo taantumassa ja voi lakata äkillisestikin. Kehitys voi olla myös aaltomaista: lyhyehköä yhteistyökyvyn ja -halun vaihetta seuraa uusi uhmavaihe. Useimmilla uhmaikä laantuu viimeistään 4–5-vuotiaana.

Uhma- ja tahtoiän kuohunnat kokenut lapsi on käynyt läpi tärkeän vaiheen itsenäistymiskehitystä, joka kasvattaa hänestä itsenäisen persoonan. Jos vanhemmat asettavat turvalliset rajat, mutta antavat myös tilaa ilmaista ja harjoitella tahtomista, lapselle kehittyy totuudenmukainen kuva itsestään ja taidoistaan sekä siitä, mikä on yleisesti hyväksyttyä ja oikein.

3-vuotiaalla on jo selkeä tietoisuus omasta minästään. Hän yleensä käyttääkin itsestään sanaa minä ja ilmoittaa usein: ”Minä haluan!” Lapsi myös ymmärtää aiempaa selkeämmin oman sukupuolensa.

Lapsi haluaa harjoitella omatoimisuutta ja toivoo, että hänen osaamisensa ja oikeat tekonsa huomataan ja niistä kiitetään. Rohkaisu, kiitos ja kehuminen tukevat lapsen itsetunnon kehittymistä; hänestä on ihanaa tuottaa vanhemmilleen iloa. Lapselta ei kuitenkaan saa vaatia liiallista pärjäämistä ja osaamista liian varhain. Lapsi on määrätietoisuudestaan ja avoimuudestaan huolimatta varsin herkkä ja pahoittaa mielensä helposti.

Lapsen tunne-elämää kehittää se, että vanhempi pyrkii ymmärtämään lapsen tunteita ja opettaa lastakin tunnistamaan tunteitaan sanoittamalla niitä: ”Sinua taitaa suututtaa, kun et saanut sitä lelua.” Samalla lapsi oppii nimeämään erilaisia tunteitaan. Vaikeiden tunteiden jakaminen vanhempien kanssa ja hyväksytyksi tuleminen kiukunkin keskellä ovat tärkeitä kokemuksia. Mahdollisuus saada lohdutusta ja rauhoittua vanhemman avulla antavat lapselle tunteen siitä, että hän on vanhemmalle rakas kaikkine tunteineen.

Tunteisiin on lupa, mutta ei toisten ihmisten eikä tavaroiden vahingoittamiseen. Vanhemman ei pidä pelästyä lapsen tahtoa ja kiukkua. Perustelluista ja järkevistä rajoista on syytä pitää rauhallisesti ja määrätietoisesti kiinni ja selittää, miksi jokin raja on olemassa. Se antaa lapselle loppujen lopuksi turvallisen olon.

Pettymykset ovat väistämätön osa elämää. Rajojen ja sääntöjen asettamisessa pitää arvioida myös niiden kohtuullisuutta. Turhia pettymyksiä ja yhteenottoja ei tarvitse ehdoin tahdoin aiheuttaa. Rajoittaminen loukkaa lasta, tunne voi syventyä häpeäksi, ellei vanhempi pehmennä tilannetta.