Ajatuksia kevään 2020 kokemuksista

Tuijotan tyhjentynyttä kalenteriani ja vedän syvään henkeä. Olin juuri sotkenut mustekynällä yli kaikki ne kohtaamiset, jotka eivät tulisi koronapandemian vuoksi tänä keväänä toteutumaan.  

Pian sain kuitenkin huomata, että MLL:n ja Nuorten Akatemian yhteisessä Meidän projekti! –hankkeessa ei jääty tilannetta ihmettelemään, vaan aloimme yhteistuumin miettiä uusia keinoja toteuttaa kursseja. Tässä tilanteessa päätin luottaa kokeneempiin konkareihin, joille mm. MLL:n Nuortennetti oli jo tuttu alusta, jonka pohjalle olisi nyt hyvä alkaa rakentaa uutta. Tilanne ei ollutkaan toivoton, vaikka alkuperäiset suunnitelmani siitä, että pääsisin kohtaamaan nuoria villasukat jalassa toiminnallisin menetelmin, piti unohtaa. Kohtaaminen etäyhteyksillä olisi sittenkin mahdollista! Ajatus luopumisesta ja siihen liittyvästä surutyöstä oli vain tietoisesti siirrettävä syrjään ja lähdettävä kokeilemaan jotain aivan uutta.  

Ensimmäiselle etäkurssilleni valitsin välineeksi WhatsApp-sovelluksen. Pidin ajatuksesta, että puhelin on nuoren lähellä, kulkee aina mukana ja madaltaa näin kynnystä osallistua. Nuoret pääsisivät kurssiviikollani tuottamaan sisältöä etänä MLL:n Nuortennettiin. Taide, luonnossa liikkuminen, luovuus ja luottamus tulevaan olivat selviytymiskeinoja, joihin itse turvauduin tässä epätodellisessa, koko maailmaa järisyttäneessä tilanteessa. Päätin luottaa intuitiooni  ja tuoda nuorille näkyväksi heidän omien vahvuuksiensa ohella sen, mikä on luonnossa liikkumisen lataava vaikutus. Viikon teemaksi valikoituivat selviytymistaidot ja niiden jakaminen, eli vertaistuki MLL:n Nuortennetissä myös muille nuorille. Kurssille osallistuvat VALMA opiskelijat päätin haastaa tekemään tämän projektin kuunnellen sitä, mikä itselle on tässä poikkeuksellisessa ajassa tärkeää ja merkityksellistä.

Huomasin hyvin pian, että yksipuolinenkin kasvojen näkeminen on opiskelijoille tärkeää. Kuvasin paljon ohjevideoita, jotta sain heille tunteen siitä, että halusin taas nähdä. Vaikka en silloin itse nähnyt opiskelijaa, uskon, että se lisäsi motivaatiota toimia, kun puhuin videolla ikään kuin suoraan ”juuri Sinulle”. Osalle opiskelijoista myös videopuhelut olivat ok, mutta kaikki eivät halunneet puhua ryhmässä. Aika moni halusi myös toteuttaa projektin itsenäisesti ja palauttaa sen suoraan minulle. Annoin tehtävissä jouston varaa, töitä sai tehdä silloin kun itselle sopi, mutta kaikki tuli palauttaa. 

Ilahduttavasti osa nuorista tsemppasi tuon viikon aikana omalla tekemisellään myös muita ryhmässä. Kaikki rohkaistuivat mm. lähettämään aamun fiiliskuvan. Koskettavia korona-ajan valokuvia tipahtelikin koko viikon puhelimeeni; milloin kuvassa oli tennissukka, milloin murokulho tai rakas lemmikki, mutta kaikista valokuvista välittyi juuri sen hetkinen tunnelma. Näin nuori oli ryhmässä läsnä juuri sellaisena kuin on, siinä hetkessä.   

Valokuvien käyttäminen osana kurssin läpäisemistä ja läsnäolon havainnointia oli hyvä ajatus, koska se oli teknisesti helppo toteuttaa ja madalsi myös kynnystä osallistua. On helpompaa lähettää valokuva yhteiseen ryhmään kuin alkaa puhua tai kirjoittaa omia ajatuksiaan heti alkuun. Sää oli niin hieno, että ulkoilimme joka päivä ja osa tehtävistä oli valokuvien lähettämistä omasta lähiympäristöstä. Viikon mittaan teimme myös yhteisen taideprojektin ”Kauneimmat puut”, joka julkaistiin Nuortennetissä. Osa nuorista sai inspiraation nimenomaan luonnosta ensimmäisen ohjeistukseni mukaan ja päätyi tekemään myös oman projektinsa ulkona. Yksi kirjoitti blogia liikunnan merkityksestä, toiset jakoivat Nuortennetissä vinkkejä muille siitä, mitä kaikkea voi tehdä korona-aikana, vaikka tuntuisi, ettei voi tehdä mitään. Kurssilla syntyi myös mm. koskettavaa ja taidokkaasti toteutettua videon pätkää rutiineista omassa korona-arjessa.

Hyvää haluttiin aidosti jakaa. Näin vapaaehtoistoiminnan tavoitteet todella toteutuivat kurssilla. 

Osalla nuorista oli ollut etäopetukseen siirryttäessä haasteita osallistua koulun järjestämään etäopetukseen. WhatsApp toimi yhteydenpitovälineenä hyvin tällä kurssilla ja juuri tämän ryhmän kanssa. Olin tarkoituksella valinnut sovelluksen, joka oli itselleni niin tuttu, että tekniikkaa ei tarvinnut jännittää. Nuorelle puhelin on tärkeä ja se on aina lähellä, toisin kuin tietokone. Henkilökohtainen tavoitteeni oli pitää jokainen nuori mukana, luoda viikon ajalle pitävä turvaverkko. Se vaati venymistä, heittäytymistä ja luovuutta, mutta samalla tunsin, että vaikka kaikkiin kysymyksiin ei ollut vastauksia tässä uudessa tilanteessa, oli lupa lähteä kokeilemaan.

Pelkäsin esimerkiksi, että jos en heti vastaa nuoren viestiin, joku saattaa luovuttaa. Kun osallistujia oli 13, välillä koin riittämättömyyttä. Tällä kurssilla ei vaan nyt ollut sitä yhteistä luokkahuonetta tai tilaa, jossa näkisin kaikki ja voisin havainnoida paikan päällä, kuka tarvitsee enemmän tukea kuin toinen.  Oli luotava turvallinen toimintaympäristö etänä.

Kun torstaiaamuna viestejä alkoi tipahdella puhelimeeni aamulenkillä (ts. paljon ennen kuin meidän oli tarkoitus aloittaa), tiesin onnistuneeni. Olin tartuttanut – ainakin osaan nuorista – oman innostukseni, ja olin onnistunut tekemään sen etänä! Niin sanotut ”villasukkametodini” (koulutan toiminnallisia harjoituksia aina villasukat jalassa)  toimivat kuin toimivatkin siis myös etänä. Aito välittäminen välittyi osallistujille, mutta luovuutta ja joustavuutta siinä kyllä tarvittiin. Tein etänä enemmän sitä, että kysyin henkilökohtaisesti jokaiselta osallistujalta, miten menee, oletko päässyt vauhtiin oman projektin kanssa. Kun ei voinut olla läsnä ja nähdä mikä tilanne oli paikan päällä, kuulostelin puhelimitse tai viestittelemällä mikä on tilanne, kannustin ja innostin. 

Välillä juttelin opiskelijan kanssa puhelimessa hetken siitä, kun oli jokin asia, joka painoi mieltä, eikä voinut keskittyä. Keskustelumme myötä nuori sai otteen siitä ajatuksesta, että tämä projekti voisi olla ikään kuin pieni loma siitä omasta, juuri sen hetkisestä ongelmasta.  

Tuli tunne, että tämä työ on varsin merkityksellistä myös etänä. Kannustin samalla myös itseäni, koska pääsin tässä poikkeusajassa toivomaani lopputulokseen vain sen kautta, että uskalsin mennä omalle epämukavuusalueelleni. Onneksi lähdin kuin lähdinkin kokeilemaan vuorovaikutusta etänä!

Henkilökohtainen kontakti tarvittiin, uskon että ilman kannustusta suurin osa projekteista olisi jäänyt toteutumatta. Joku tarvitsee enemmän tukea, kun toiselle voi riittää ihan pienen pieni taputus olkapäälle, mutta kannustus on tärkeää, ihan jokaiselle. Koronakeväästä siis selvittiin hienosti Meidän projektissa luomalla uusia tapoja toteuttaa vapaaehtoisuutta, mutta samalla myös vuorovaikuttaa ja -vaikuttua! Toiveikkain mielin olen kuitenkin pakannut kouluttajan kassini ja villasukat kassiin jo valmiiksi.

Niina, hankkeen työntekijä