Vauvaperhe puhelimella

Ruutujen ajassa kasvavat vauvat ja taaperot tajuavat jo varhain, että puhelimella tapahtuu jotakin kiinnostavaa. Vanhempien haasteena on miettiä, miten mallintaa hyvää suhdetta digilaitteisiin.

Kuopukseni on kahdeksan kuukautta vanha eikä hänellä ole omia digilaitteita, mutta hän tietää jo, mikä on maailman kiinnostavin esine: puhelin. Helppo arvata, mistä hän on tämän oppinut. Minä luen pieneltä ruudulta niin kirjat kuin uutiset, olen sen kautta yhteydessä ystäviin, hoidan sillä pankkiasiat ja sähköpostit ja ihan vain viihdytän itseäni. Se on kätevää, koukuttavaa ja pienen ihmisen vaatiessa huomiota myös ristiriitaista.

– Vauvojen ja taaperoiden suhde digilaitteisiin syntyy ennen kaikkea ympäristön ja esimerkin kautta. On hyvä idea pohtia sitä, miltä oma mediankäyttö näyttää lapsen vinkkelistä, ehdottaa MLL:n mediakasvatuksen asiantuntija Rauna Rahja.

Mitähän vauvani siis näkee, kun näpytän kuudetta viestiä kaverille?

Tiedetään, että pieni vauva kaipaa ennen kaikkea vuorovaikutusta hoitajansa kanssa – siis sitä, että hänelle hymyillään ja jutellaan ja että hänen tarpeisiinsa vastataan. Ainakin itse huolehdin siitä, meneekö tämä nyt ihan oikein: Viekö ruutu liikaa huomiota vauvalta? Pitäisikö rajoittaa, kun samalla tuntuu, että kaipaan puhelimen mahdollistamaa todellisuuspakoa?

– Omat tunteet ovat tärkeitä viestejä, joita kannattaa tutkia. Onhan se totta, että ihminen ei voi olla läsnä kuin yhdessä paikassa kerrallaan, Rauna Rahja toteaa.

Toisaalta hän muistuttaa, että lapsi ei mene pilalle siitä, että vanhempi maksaa laskut tai lukee lehtijutun puhelimelta. Hengähdyshetkiäkin tarvitaan.

Rahja rohkaisee miettimään vanhempien omaa digilaitteiden käyttöä voimavaranäkökulmasta: millaiset digisisällöt tuovat rutiinien täyttämään ja kenties vähäuniseen aikaan jotakin tärkeää ja millaiset jutut taas lisäävät stressiä tai syyllisyyden tunteita? Vanhemman hyvinvointi lisää lapsenkin hyvinvointia.

Esimerkiksi somen vanhemmuusvertaisryhmät voivat olla perhevapaalla olevalle elintärkeä henkireikä, mutta toisaalta ne voivat myös aiheuttaa riippuvuutta ja turhia paineita. Joskus ne toimivat molemmilla tavoilla samanaikaisesti.

– Isot somejätit on huolellisesti suunniteltu nappaamaan huomiomme ja pitämään siitä kiinni, joten on syytä muistaa, että kysymys ei ole vain yksilöiden haluista. Silti on hyödyllistä pohtia sitä, miksi nämä sovellukset ovat sellaisia kuin ovat ja kuinka paljon niille haluaa antaa aikaansa.

Miksi digilaitteista sitten ollaan niin huolissaan? Ovathan vauvat ja taaperot ennenkin leikkineet itsekseen sillä välin, kun vanhempi tekee kotitöitä, lukee lehteä tai puhuu kaverin kanssa puhelimessa.

Sitä paitsi digilaitteista on pienillekin paljon iloa: niiden avulla voidaan olla videoyhteydessä kaukana asuviin läheisiin, katsella kivoja kuvamuistoja ja nauttia vaikkapa pikkulasten sarjasta yhdessä vanhemman kanssa.

– Lapsi tarvitsee kehittyäkseen jaetun tarkkaavaisuuden tilanteita eli niitä, joissa saa ihmetellä yhdessä vanhemman kanssa jotakin asiaa. Se asia voi olla ruudullakin, Rauna Rahja vahvistaa.

Digiajan hankaluudet liittyvätkin monesti siihen, kun perheenjäsenet keskittyvät kaikki omiin pieniin laitteisiinsa. Se aiheuttaa toisille sivustakatsojan pimennon: muut eivät tiedä, millaisessa maailmassa, tekemisessä tai tunnetilassa puhelimellaan näpyttävä läheinen on. Pikkulapsi ei voi puhelinta tuijottavasta vanhemmasta päätellä, milloin lehdenluku loppuu tai milloin menossa on pitkä viestiketju ystävän kanssa.

– Aikuinen on näissä tilanteissa läsnä mutta kuitenkin poissa, ja hänen tunnetilansakin voi vaihdella seuratusta sisällöstä riippuen. Ehkä juuri se epäselvyys on pienten lasten näkökulmasta ruutujen kanssa hankalinta, Rahja arvelee.

Itsekin pienten lasten vanhempana hän tunnistaa digiarjen sudenkuoppia. Rahja pyrkii etsimään omaan mediankäyttöönsä hetkiä, joissa lapset eivät ole läsnä tai ainakaan aikuisen avun tarpeessa – hänen kokemuksensa on, että multitaskaaminen harvoin onnistuu. Silloin, kun puhelinta tarvitaan asioiden hoitamiseen, hän yrittää sanoittaa lapsille sen, mitä kulloinkin tekee.

– Sanoittaminen voi tuntua vähän hölmöltä mutta avaa tilannetta lapselle. Usein se auttaa minuakin siinä, etten lähde kesken kaiken tekemään muuta.

Jokainen pikkulapsiperhe luo digilaitteiden käytölle omat sääntönsä, Rauna Rahja muistuttaa. Ne voivat erota paljonkin toisistaan. Flunssapäivinä ja poikkeustilanteissa ruutua kuluu monessa perheessä, mutta tärkeintä on arjen kokonaisuus: osataanko laitteista irrottautua, tehdäänkö perheessä muutakin, tuovatko vai vievätkö laitteet voimavaroja.

Lapsetkin ovat erilaisia siinä, miten he ruutuihin reagoivat.

– Ihan pienimpien kohdalla on tärkeää muistaa suojella heitä liian levottomalta sisällöltä, jota voi helposti tulla vaikka vanhempien sisarusten ohjelmien kautta. Isompien kanssa voi yhdessäkin miettiä, miten nuorin niiltä välttyisi.

Rahja itse toivoo, että perheissä löydettäisiin kaikille sopivat, mukavat ja tasapainoiset mediankäytön tavat – vähän niin kuin monet ovat löytäneet kaikille perheenjäsenille sopivan ruokalistan.

– Tärkeintä on, että digiasioistakin voidaan puhua ilman häpeää. Aikaan ilman digitaalista mediaa tuskin palataan, joten siitä on opeteltava ottamaan hyvä irti.

Pienenä digiajassa -podcast ja muuta materiaalia vauvuudesta ja taaperoudesta digiajassa löytyy osoitteesta mll.fi/pienenadigiajassa

Digilaitteiden kanssa toimiminen on jatkuvaa tasapainoilua. Varsinkin 6-vuotiaan esikoisen kohdalla koen, että ruudulla tulee helposti oltua liikaa. Huolehdin sen kuormittavuudesta ja terveysvaikutuksista, vaikka monet sisällöt ovat hyödyllisiäkin.

2-vuotiaani seuraa mielellään, mitä isosisarus pädillään tekee, mutta en anna hänelle tablettia tai puhelinta omaan käyttöön niin kauan kuin ei tunnu olevan tarvetta. Televisiota hän katsoo suunnilleen Pikku Kakkosen verran päivässä.

Itse yritän välttää puhelimen käyttöä, kun olen lasten kanssa. Se ei ole helppoa, koska kaikki asiat hoidetaan nykyään ruudulla. Etenkin hektisessä vauva-arjessa oli suorastaan vaikea löytää hetkiä laskujen maksamiselle, omalle ruutuajalle tai vertaistuen etsimiselle. Tuntui, että imettäessä pitäisi keskittyä lapseen, ja päiväuniajoille kasautui muutenkin miljoona asiaa.

Nykyään olemme päättäneet, että ruokapöytään ei tuoda ruutuja. Silti luen välillä aamupalapöydässä puhelimelta uutisia, vähän piilossa tosin. Perheen toinen aikuinen onneksi huomauttelee asiasta.
Satu, lapset 2 ja 6 vuotta

Pyrin käyttämään puhelinta mahdollisimman vähän, kun olen lasten kanssa. Tiedostan, että he kaipaavat kasvokkaista vuorovaikutusta. Somesta jäin pois jo ennen lasten syntymää, sillä työssäni olen paljon tietokoneella enkä halua samaa vapaa-ajalla. Joskus mietin, jäänkö paitsi vanhempien vertaisryhmistä tästä syystä, mutta toisaalta tiedän, että jatkuva toisten mielipiteiden kuuntelu voisi aiheuttaa minulle turhaakin epävarmuutta.

7-vuotiaallani on tunti ruutuaikaa viikossa, mutta 1,5-vuotiaalle kuopukselleni en anna puhelinta tai tablettia missään tilanteessa. Pelkään, että sen jälkeen mikään muu ei enää lohduta. Olen lähipiiristäni nähnyt esimerkin, jossa lapsi ensin oppi syömään puhelimen kanssa ja myöhemmin on jouduttu turvautumaan samaan keinoon jokaisen harmin tullen. En halua sellaista.

Television lastenohjelmia pojat saavat katsoa viikonloppuaamuisin pari tuntia. Esikoinen ei taaperoiässä vielä katsonut telkkaria, mutta kuopus kiipeää sohvalle isoveljen viereen. Lapset heräävät tosi aikaisin, joten tässä en ole ollut kovin tarkkana.
Anna, lapset 1 ja 7 vuotta