Minna Pyykkö kannustaa tutustumaan lähiluonnon ihmeisiin

Luontotoimittaja-taiteilija Minna Pyykkö herättelee meitä lempeästi huomaamaan luonnon kauneuden ja arvon. Ei ole perhosta ilman toukkaa eikä hedelmiä ilman hyönteisiä.

Helsingin Pakilan pieni kuusimetsä oli Minnalle tärkeä leikkipaikka. Tapio-isän kanssa hän kävi monen tunnin kävelyretkillä lähiseudun luontopoluilla.

Mäntyharjulla, isovanhempien mökillä lapsuuden kesäyöt olivat lämpimiä. Vintillä asui lepakkoja. Tuttu perhosharrastaja sai virittää yöperhoslamppunsa mökin pihapiiriin. Oli maagista nähdä yökkösten, mittarien ja kiitäjien kerääntyvän valoon.

Suomusjärven mökillä hän sukelteli rantavedessä yhdessä isän kanssa. Mieleen jäi vedenalainen valo, miten kauniilta simpukat näyttivät.

Isä kertoili seikkailuistaan Lapin erämaissa. He juttelivat taiteesta, ihmiskohtaloista ja lukivat runoja ja taiteilijaelämäkertoja. Taidekirjoja tutkittiin yhdessä: Vincent van Goghia, Gauginia, Monet´ta. Isä korosti, miten taide voi kuvata asioita, joita ei voi pukea sanoiksi.

Minna koki olevansa arvostettu, tasavertainen keskustelukumppani. Isä kuoli, kun Minna oli teini-ikäinen. Tuolloin vanhat, tutut luontopaikat toivat lohtua.

Koulussa Minna oli tasaisen hyvä: ei missään loistava, mutta ei huonokaan. Oli vaikea päättää, mitä tekisi isona. Hän pääsi lukemaan sekä psykologiaa että biologiaa.

Aluksi lajientunnistuksen pänttääminen tuntui työläältä, puisevaltakin. Hän ei vielä ymmärtänyt, mikä rikkaus vaikkapa selkärangattomien lajikirjo on. Opiskelukavereiden kanssa käytiin vaelluksilla ja kanoottiretkillä. Pyykkö oli sitkeä eikä kaivannut mukavuuksia.

Luontoihmisten pyyteettömyys ja omistautuneisuus tekivät häneen vaikutuksen. Ehkä siksi hän nyt toimittajana haluaa tuoda radio- ja tv-ohjelmissaan esiin heidän ajatuksiaan.

– Luontoihmisissä ja taiteilijoissa on paljon samaa. He tiedostavat, miten paljon opittavaa on. Haastattelemani sienitutkija sanoi, ettei kukaan tunne kaikkia sieniä. Niitä on niin paljon. Havunneulasen sisälläkin voi olla sieni. Se on loputtoman kiehtova maailma.

Nykyisin Pyykkö on kolmen teini-ikäisen lapsen äiti.

Kun lapset olivat pienempiä, perhe retkeili paljon. Eräänkin kevään he viettivät Utön saarella, ulkosaaristossa. Oli elämys seurata lintujen paluumuuttoa. Lapset perustivat lintuhoitolan matkasta uupuneille linnuille.

– Osa niistä taisi olla pelastamisen tuolla puolen, puoliksi maatuneita, Pyykkö naurahtaa.

Kerran nuorimman pojan hatusta löytyi kuollut rantakäärme, vaikka Pyykkö oli kieltänyt koskemasta käärmeisiin. Eräänä pakkasaamuna ranta oli hyytelön peitossa. Lapset lapioivat jäätyneitä meduusoja ämpäreihin.

Vaikka perheen molemmat vanhemmat ovat luontoasiantuntijoita, lapsille ei tuputettu lajitietoutta. Pyykkö uskoo enemmän yhdessä oppimiseen.

– Ei tarvitse tuntea kaikkia lajeja, vaan voi yhdessä ihmetellä lintujen nokkia ja pohtia, millaista ruokaa kullakin nokalla syödään. Tai millaiset siivet kantavat Afrikasta tänne saakka. Miten hämmästyttävä hämähäkin seitti onkaan!

Kevään ensimmäinen kimalainenkin on ihme. Se on ainoa, joka selvisi talvesta. Sen pitää löytää ruokaa ja kolo, johon perustaa uuden kimalaisyhteiskunnan.

Hän itsekin oppii koko ajan uutta.

Kimalaisprofessori selvitti viisi vuotta, miksei kimalainen laskeudu kaikille kukille. Selvisi, että se pystyy haistamaan kukasta toisen kimalaisen hajun, jolloin se tietää, että kukka on jo tyhjennetty medestä.

– Aikuistenkin kannattaisi hidastaa ja seurata eläinten käyttäytymistä. Maailma ympärillämme on paljon ihmeellisempi kuin aavistammekaan! Yhdessä ihmettelystä jää lapsille tärkeitä muistijälkiä.

Viisi vuotta sitten Miljoona linnunpönttöä -kampanja innosti suomalaiset rakentamaan 1,3 miljoonaa kotia linnuille. Joku toivoi linnunpönttöä ylioppilaslahjaksi. Joku ihmetteli, ovatko linnut niin uusavuttomia, etteivät osaa tehdä koloja.

– Onneksi suurin osa ihmisistä ymmärtää, että kolopesijöille sopivia lahopuita on hakkuiden vuoksi liian vähän. Meidän pitää helpottaa lintujen asuntopulaa rakentamalla pönttöjä.

Linnuista Pyykkö onkin huolissaan. Juuri kävi ilmi, että tervapääskyjen määrä on näyttänyt romahtaneen viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana puoleen. Niitä on vaikea tutkia, sillä ne viettävät lähes koko elämänsä ilmassa, nukkuvatkin.

Liian nuorten ei kuitenkaan pidä olla huolissaan.

– Lapset ja nuoret tuntuvat tietävän maailmanlaajuisista uhkista, mutta eivät välttämättä ole tutkineet, mitä on laiturin alla. Annetaan lasten seikkailla, kiivetä puuhun ja touhuta, kokea kaikilla aisteilla. Luonnon arvostaminen alkaa siitä.

Vaikka lajikato on huolestuttava, globaali ilmiö, Pyykön mukaan voimme vaikuttaa siihen paikallisesti. Se luo toivoa.

– Jokainen laji asuu jossakin. Voimme vaikuttaa lähiluontoon: rakentaa linnunpönttöjä, arvostaa lahopuita ja pöheikköjä. Tekemisestä tulee iloa ja vahvempi olo.

Olemme jo oppineet Pelastetaan pörriäiset -kampanjan myötä, että hyönteiset tarvitsevat kukkia ja lahopuita, mutta mihin tarvitaan pöheikköjä?

– Tasainen nurmikenttä voi näyttää siistiltä, mutta lajistoltaan se on köyhä. Erilaiset pöheiköt ja joutomaat ovat kaupungeissakin yllättävän tärkeitä. Niissä viihtyvät monet kasvit ja hyönteiset ja niitä syövät linnut ja nisäkkäät. Suosimalla hoitamattomia pöheikköjä voi lisätä lähiseudun linnunlaulua keväisin ja saada siilit viihtymään!

Näitä monimutkaisia ketjuilmiöitä olemme alkaneet ymmärtää laajemmin vasta viime vuosina, kiitos tutkijoiden – ja Minna Pyykön. Hän tuntuu jaksavan innostua luonnon pienistä ihmeistä kerta toisensa jälkeen. Vuonna 2019 hän saikin Jenny ja Antti Wihurin säätiön tunnustuspalkinnon ”työstä suomalaisten luontosuhteen vahvistajana ja suomalaisen luonnon ihmeellisyyden osoittajana”.

Ulos luontoon -sarjasta tuleva palaute on välillä liikuttavaa ja hauskaa. Eräs perhe tuli kertomaan, että he katsovat ohjelmaa yhdessä ja sen seurauksena lapset leikkivät legohahmoilla, joiden nimet ovat Minna Pyykkö ja Pirkka-Pekka Petelius.

Pyykön mielestä seuraavaksi pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kaupunkien puihin.

– Pariisin kaupunki on alkanut istuttaa puita, koska ne viilentävät. Lasten lempipuu on usein kiipeilypuu. On myös tutkittu, että luonnossa liikkuminen vähentää negatiivisissa asioissa märehtimistä tai että kun laitoksessa asuva vanhus näkee ikkunasta puun, hän voi paremmin. Puista näkee vuodenajan, ja muistisairaskin pysyy paremmin ajassa kiinni.

Hänen arvostuksensa Suomen lähiluontoa kohtaan on noussut koko ajan.

– Lähiluonto on tärkeä, koska suuri osa kaupungissa asuvista ihmisistä ei pääse kauas. Ei ole yhdentekevää, mitä ikkunasta näkyy.

Meren äärellä asuvana vesi on hänelle rakas elementti. Ei liene sattumaa, että hydrobiologi löysi vesivärit omimmaksi välineekseen taiteessa. Hydrobiologit tutkivat vesieliöitä ja vesien eliöyhteisöjä. Pyykkö on piirtänyt ja maalannut lapsesta saakka.

– On kiehtovaa, miten paperin valo kuultaa värien läpi ja miten vesi loihtii orgaanisia muotoja. Osan työstä teen tarkasti, mutta annan tilaa myös yllätyksille. Se on leikkiä. Sattumanvaraisuus sopii luontoaiheisiin.

Tänään hän on suunnitellut isoa maalausta, jonka polut johtaisivat salaperäisen metsän siimekseen. Isällä oli maalaus Suomenlinnasta, jossa oli joki ja kaukana loistava ihmeellinen valo. Hän haluaisi vangita samanlaisen tunnelman.

– Metsän monimuotoisuutta on vaikea maalata. Enkä osaa vielä maalata hämähäkin seittiä aamukasteessa. Ehkä se onkin mahdotonta vesiväreillä.
On syksy. Puissa hehkuu ruska ja mereltä nousee aamuisin sumu. Linnut lähtevät. Pyykkö seuraa niiden lähtöä joka vuosi kasvavan kunnioituksen vallassa. Nuo pienet sinnikkäät siivekkäät!

Montakohan tervapääskyä palaa ensi keväänä?

Minna Pyykkö
– Syntynyt 1967 Tukholmassa.
– Asuu Helsingin Lauttasaaressa.
– Perheeseen kuuluu puoliso, luontotoimittaja Juha Laaksonen, kolme teini-ikäistä lasta sekä koira.
– Ammatiltaan hydrobiologi, toimittaja ja taidemaalari. Koulutukseltaan myös psykologi.
– Tunnetaan erityisesti Yle:n luonto-ohjelmista, joita on tehnyt 1990-luvulta alkaen.
– Tekee parhaillaan Yle:n radio-ohjelmaa Minna Pyykön maailma, jossa haastattelee luontotutkijoita ja muita mielenkiintoisia asiantuntijoita. Lisäksi hän toimii puheenjohtajana radion Luontoilloissa ja yhtenä toimittajana keskiviikon Luonto-Suomi -lähetyksissä.
– Pyykön kirjoittama ja kuvittama Kuulin allien laulavan (Docendo, 2020) valittiin ilmestymisvuonnaan vuoden luontokirjaksi.