Mikä neuvoksi, kun pikkuinen pelkää?

Pelko kuuluu pienenkin lapsen elämään. Aikuisen ei tarvitse poistaa pelkoa vaan tukea lasta. Usein jo aikuisen rauhallinen läsnäolo auttaa lasta pelottavassa tilanteessa.

Vauvan vierastaminen, leikki-ikäisen jännitys nukkumaan mennessä ja eskarilaisen kuolemanpelko. Nämä kaikki ovat pienille lapsille tyypillisiä pelkoja eri kehitysvaiheissa. Myös esimerkiksi hirviöt, kovat äänet tai vaikkapa mopot ja eläimet pelottavat monia.

Pelkääminen lisääntyy lapsen mielikuvituksen kehittyessä. Usein pelot voivat olla myös seurausta arjen sattumuksista tai erikokoisista elämänmuutoksista. Lapsen kasvaessa peloista tulee yhä realistisempia.

Kaikille peloille ei ole löydettävissä yksittäistä, selkeää syytä. MLL:n vanhemmuuden tuen asiantuntija Anna Puusniekan mukaan pelko on hyvä paikka vanhemmalle pysähtyä tarkastelemaan arkea lapsen näkökulmasta: onko elämässä jotain, mikä kuormittaa lasta? Onko vastikään tapahtunut isoja muutoksia? Voisiko joku ohjelma tai peli olla pienelle liian pelottava?

– Ensiapu on arjen rauhoittaminen. Jos suinkin pystyy, voi vähän hidastaa, tehdä kotona kivoja juttuja yhdessä ja olla sylikkäin. Näin tulee juteltua enemmän ja saa ehkä helpommin kiinni siitä, mitä lapsi miettii.

Pelkäävästä lapsesta ei kuitenkaan tarvitse automaattisesti olla huolissaan. Pelko on osa jokaisen elämää, yksi tunne muiden joukossa.

– Koko tunteiden kirjo kuuluu ihmisyyteen. Pelosta ei ole tarkoituskaan päästä kokonaan eroon, Puusniekka sanoo.

Pelolla on koko ihmiskunnan historiassa ollut tärkeä tehtävä selviytymisessä, ja edelleenkin pelko voi suojata meitä. Esimerkiksi vilkasta autotietä tai vuolaana virtaavaa jokea on syytäkin pelätä.

Lapsen pelon käsitteleminen ei vaadi erityisosaamista, Puusniekka vakuuttaa.

– Aikuinen tuo lapselle turvaa ja lohdutusta olemassaolollaan ja rauhallisuudellaan. Lapsi aistii aikuisesta, ettei ole hätää.

Jos rauhan tunteen saa välitettyä lapselle, pelko usein lievittyy ja poistuu ajan kanssa.

Ylipäänsä lapsen tunne-elämän kehittymisen kannalta ihanteellista on viestiä, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Lapselle voi todeta ääneen, että pelkäämine on ok ja kaikki, aikuisetkin, pelkäävät joskus.

– Ikävistä tunteista kannattaa puhua, sillä sitä kautta niitä päästään yhdessä selättämään, Puusniekka sanoo.

Lapsi tarvitsee aikuisen kokemusta ja tukea hankalissa tilanteissa. Siksi on tärkeää ottaa lapsen pelko tosissaan eikä ohittaa sitä tyystin vaikkapa kuittaamalla, ettei hirviöitä tarvitse pelätä, koska niitä ei ole olemassa.

Esimerkiksi pimeän pelkoa voi lähteä selättämään tutkailemalla yhdessä makuuhuonetta. Huoneesta voi sammuttaa valot ja tarkastella, miltä huone ja tutut esineet ja asiat näyttävät pimeässä ja millaisia varjoja ne luovat. Lapsen kanssa voi kuunnella ääniä, jotka yön hiljaisuudessa kuuluvat päivää selkeämmin.

Joskus kova pelko saa lapsen itkemään ja sykkeen nousemaan, ehkä jopa paniikkiin asti. Pelon käsittely onkin erinomainen paikka harjoitella lapsen kanssa rauhoittavaa sisäistä puhetta.

– Näin lapsi oppii ymmärtämään, että omat ajatukset vaikuttavat olotilaan, Puusniekka muistuttaa.

Aikuinen voi sanoittaa tilannetta esimerkiksi kysymällä pelottaako tai jännittääkö lasta, ja kertoa, ettei haittaa vaikka vähän pelottaa. Ei ole mitään hätää, kaikki menee hyvin. Näin lapsi oppii pikkuhiljaa tapoja rauhoitella itseään, ja tämä sisäistyy sisäiseksi rauhoittavaksi puheeksi.

– Se kantaa aikuisuuteen asti, Puusniekka sanoo.

Lapset tarkkailevat ja omaksuvat myös asioita, joista ei puhuta ääneen. Jos esimerkiksi aikuinen pelkää kovasti ukkosta, se voi lisätä myös lapsen pelkoa. Puusniekka muistuttaa kuitenkin, että oman epämiellyttävän olon keskeltäkin voi lasta tukea esimerkiksi sanomalla: – Vaikka me nyt vähän pelkäämme ukkosta, olemme turvassa.

Lasten temperamenteissa ja luonteissa on eroja. Toiset pelkäävät useammin kuin toiset.

Vanhempienkin erilaisuudella on merkitystä. Aremman vanhemman voi olla helpompi ymmärtää pelkäävää lasta kuin rohkean vanhemman.

– On toivottavaa, että vanhempi voisi sietää oman lapsen pelkäävää ja epävarmaa puolta, jotta lapsi kokee hyväksyntää ja uskaltaa näyttää pelkonsa, Puusniekka sanoo.

Suhtautumisessa pelkoihin voi olla myös sukupolvieroja. Esimerkiksi reippautta vaativalle isovanhemmille voi sanoa ääneen, että lapsi on omanlaisensa, ja jokainen saa opetella asioita omassa tahdissaan.

Jos lapsen vaikea olo herättää vanhemmassa tunteita, kannattaa niitä Puusniekan mukaan pysähtyä pohtimaan. Taustaa tunteille voi hakea myös omasta lapsuudesta: Muistanko, millaisia asioita pelkäsin tai jännitin? Miten aikuiset suhtautuivat pelkoihin? Miten sain pelkoni hallintaan? Auttoiko joku ja miten? Mitä olisin kaivannut?

Jos perheen elämässä on tapahtunut jotain epätavallisen pelottavaa tai jos peloista ei tunne pääsevänsä omin avuin yli, Puusniekka suosittelee hakemaan lapselle apua esimerkiksi neuvolasta. Hyviä neuvoja voi saada myös päivähoidon ammattilaisilta. He voivat auttaa asian käsittelemisessä, jos lapsen pelko näkyy arjessa.

Lisäksi Puusniekka muistuttaa, että MLL:n Vanhempainpuhelimessa ja chatissa voi keskustella koulutettujen vapaaehtoisten kanssa.

– Jos lapsen pelot huolettavat, ei kannata jäädä yksin.

Lapseni ei ole kova pelkäämään, mutta yksi asia on aina jännittänyt: pölynimuri. Olemme päätelleet, että imuri on joskus mennyt vahingossa päälle ja yllättänyt lapsen. Edelleen, kun imuri otetaan esiin, lapsi peruuttelee ja saattaa mennä levottomaksi. Nykyään hän välillä leikkii imurilla, jos se ei ole päällä.

Kerromme lapselle ennen kuin laitamme imurin päälle ja kysymme usein, haluaako hän tulla katsomaan imuria yhdessä. Jos hän ei halua, olemme sanoneet, ettei tarvitse, ehkä ensi kerralla.

Pelon kanssa toimimme samoin kuin muidenkin asioiden, jotka aiheuttavat tunnereaktion. Tutkailemme yhdessä tilannetta ja tunnetta sekä mietimme, mitä sille voisi tehdä. Imuritapauksessa olemme puhuneet pelon sijaan jännittämisestä. Toki pelosta puhuminen sanoittaisi hänelle sitä tunnetta.

Äiti, lapsi 2 vuotta

5-vuotiaamme on vastikään oppinut pukemaan sanoiksi, että pelkää pimeää. Nukkumaan mennessä etsimme yhdessä keinoja, jotka helpottaisivat pelkoa. Usein huomion ohjaaminen muualle helpottaa. Saatamme esimerkiksi kuunnella erityisen hauskan iltasadun.

Viime vuoden loppuun sattui lähipiirissämme monta suru-uutista. Toimimme samoin kuin yleensä vaikeissa asioissa: puhuimme asioista oikeilla termeillä ikätasoisesti, jos lapset ottivat asian esiin. Isompi lapsemme kysyikin suoraan, ”milloin äiti kuolee?”. Se oli pysäyttävää. Piirsimme yhdessä paperille, kuinka paljon äitiä vanhempi yli 90-vuotias isomummo oli.

Vanhempana minun on helpompi tarttua kysymykseen kuolemasta kuin esimerkiksi vähän hähmäisempään pimeänpelkoon. Toistuvissa hektisissä arjen tilanteissa voi olla myös vaikeampi säilyä rauhallisena, mutta yritän parhaani.

Pelko toimii myös positiivisesti. Jos vanhempi lapsi tekee jotain hurjapäistä, nuorempi tunnistaa rajansa ja jättää vaikkapa laskematta liian jännittävästä liukumäestä.

Äiti, lapset 5 ja 6 vuotta