Luontokuvaaja Topi Lähteenmäki jaksaa odottaa parasta kuvaushetkeä

Topi Lähteenmäki on kuvausretkillään oppinut, että parasta otosta kannattaa odottaa.

Aamulla Topi Lähteenmäki katsoo ikkunasta ulos – näkymä on hämärä ja harmaa. Joulukuussa, juuri ennen talvipäivän seisausta, porvoolaisesta maisemasta ei löydy puiden vihreyttä, ei taivaan sineä eikä hankien valkoisuutta.

Silti Topi ottaa kameransa esille ja pakkaa sen reppuun. Hänellä on koulusta vapaa aamupäivä ja hän päättää viettää sen rakkaimman harrastuksensa parissa. Kameran linssin läpi kaikissa olosuhteissa voi löytyä kiinnostavaa katseltavaa.

Nyt 15-vuotias Topi on kuvannut 8-vuotiaasta lähtien, jolloin hän sai ensimmäisen järjestelmäkameransa lahjaksi. Topi alkoi itsenäisesti opiskella valokuvauksen perusteita etsimällä tietoa kirjoista ja netin tutoriaaleista. Uteliaasti hän lähti kokeilemaan kameran tekniikkaa yrityksen ja erehdyksen kautta.

– Hyvä kuva kertoo aina jonkin tarinan – pitää vain mennä ulos ja opetella katsomaan. Pääsin sisälle valokuvaukseen aluksi purjehdusreissuilla kuvaamalla merta ja taivasta, Topi kertoo.

Luontokuvaus valtasi Topin vapaa-ajanvieton, kun hän muutti perheensä kanssa Utön saarelle Suomen ulkosaaristoon pariksi vuodeksi.

Pienellä saarella asuu ympärivuotisesti vain nelisenkymmentä asukasta ja järjestettyjä harrastuksia tai tapahtumia ei ole tarjolla paljon. Utön ainoaa koulua kävi Topin aikana vain viisi oppilasta. Silloin ympäröivä meri ja karu luonto nousivat erityiseksi kiinnostuksen kohteeksi.

Ihmisten sijaan Utösta löytyy paljon lintuja, joiden lajituntemukseen Topi syventyi. Pian hän sai ikuistettua kuviinsa kymmenittäin erilaisia lintuja, kuten suokukon, sarvipöllön, tuulihaukan ja peukaloisen. Etenkin keväisin Utö on lintubongarin paratiisi, jonne muuttolinnut pysähtyvät matkan varrella lepäämään.

– Kerran sain seurata, miten yksi pikkulintu melkein tipahti taivaalta saarelle pitkästä taipaleesta väsyneenä.

Utön kuviin taltioitui myös merenkäyntiä myrskyineen, läheisiä saaria, laivoja ja majakoita, joiden ilme vaihteli vuodenaikojen mukaan. Mitä enemmän Topi vietti aikaa kamera kädessään, sitä enemmän kuvaustaidot kehittyivät. Mieleen tuli, että parhaat otokset voisi koota kirjaksi.

Topi päätti opetella julkaisujen taittoa saarella asuvan taiteilijan opastuksella ja 13-vuotiaana häneltä ilmestyi omakustanteena kirja, jonka kuvat, teksti ja taitto olivat omaa käsialaa. Nyt Utö, ulkosaariston elämää -kirjan 200 kappaleen painos on myyty loppuun.

– Kirjaprojekti oli tapa rahoittaa kuvaamista, sillä hyvän kameran varusteet ovat aika kalliita. Lintujen kuvaamisessa tarvitaan pitkää objektiivia ja tarkkaa zoomia sekä erilaisia linssejä, jalustoja ja suojia.
Lintukuvaus opettaa kärsivällisyyttä. Kuvaajan pitää jaksaa odottaa luonnossa pitkäänkin liikkumatta ennen kuin linnut uskaltavat tulla esille. Toisaalta on reagoitava nopeasti vaihtuviin tilanteisiin lintujen pyrähtäessä lentoon.

– Pisimmillään olen odottanut luonnossa kuusi tuntia, ennen kuin onnistuin nappaamaan kuvan harvinaisesta yöhaikarasta.

Sittemmin Topi on muuttanut Utösta Porvooseen, ja merenranta kallioineen ja heinikkoineen on vaihtunut pikkukaupungin arkkitehtuuriin ja jokivarren maisemiin. Porvoon keskiaikaisen tuomiokirkon takaa alkaa metsikkö, jonka elämää Topi lähti katsomaan kaulassaan moneen tilanteeseen soveltuva yleiskamera, Canon EOS 5D mark IV.

Joulukuinen Porvoo on leuto ja lumeton, aiemmin sataneesta lumesta muistuttaa vain muutama mudan likaama kinos. Juuri ennen metsikköä märkä maa on kasautunut hiekkatielle lätäköksi, jonka Topi yrittää ylittää. Vettä on kuitenkin niin paljon, että kengät uhkaavat kastua, ja Topi joutuu perääntymään.

Kun metsäkuvaus ei onnistu, hän lähtee katsomaan, miltä Porvoo-joki näyttää loppusyksyn maisemassa. Sillan kupeessa joen ruskeaan veteen peilautuu jokivarren punamultaisten varastorakennusten väriläikät. Lehdettömien puiden mustat oksat töröttävät paljaina harmaata taivasta vasten. Läheisestä pensaasta kuuluu jonkin talvehtimaan jääneen linnun piipitys, mutta yhtään lintua ei näy ilmoilla.

Luonnossa kuvaaminen on olosuhteiden hyväksymistä, aina suunnitelmat eivät onnistu. Kuvaajan on opittava tulemaan toimeen itsensä kanssa ja sopeuduttava tilanteisiin.

– Luonnossa harmauskaan ei ole tylsää, se on kuvissa jopa parempi tausta kuin kirkas taivas.

Kuvauskeikan jälkeen Topi purkaa kuvat kamerasta tietokoneelle ja katsoo niitä uusin silmin. Kuvankäsittelyssä säädetään valkotasapainoa sekä tarkistetaan valotus ja kontrastit. Joskus varjokohdista saa kaivettua uusia sävyjä esille.

Näin kävi, kun Topi kuvasi Utössä tyrskyjen heittäytymistä rantakalliolle ilta-auringossa. Aallokon keskeltä kajasti vihreä valo, kun auringon keltainen sekoittui meren sineen. Yli tunnin odotuksen ja lukemattomien kameran laukaisujen jälkeen Topin onnistui ikuistaa kuvaan tyrskyn korkein huippu. Tuloksena oli kuva, joka sai toisen palkinnon vuoden 2019 luontokuvakilpailun nuorten sarjassa.

Tällä kertaa Topin kuvasaalis ei ole yhtä dramaattinen. Kuvista paljastuu Porvoon vanhan kaupungin ylle laskeutunut harmaa, sumuinen ja tyyni, jopa pysähtynyt tunnelma. – Tietokoneen ääressä kuvia pitää katsoa useampana päivänä, ennen kuin voi päättää, onko niissä jotain erikoista säilytettäväksi.

Pidempi odottelu olisi voinut sillä kertaa tuottaa uusia tarinoita. Juuri kun Topi päätti lopettaa kuvausretken ja pakkasi kameransa reppuun, taivaanrannasta avautui kalpea häivähdys auringonkeltaista.

Juttu on julkaistu Lapsemme 1/2020 -lehdessä Lasten mukana -palstalla.