Lapsuuden puolustaja

Lapsuudentrauma ja kyltymätön tiedonjano ohjasivat Mirjam Kallandin uralleen. Hänestä kasvoi rohkea lapsuuden puolustaja ja kiintymyssuhteen vaalija, joka ei pelkää kyseenalaistaa vallitsevia arvoja.

PAINAJAINEN oli aina sama. Mirjam joutuu pyörteeseen, joka imaisee häneltä hapen. Hän herää henkeään haukkoen ja huutaa. Sitä oli jatkunut kymmeniä vuosia eikä hän tiennyt syytä siihen. Vasta opiskellessaan lasten psykoterapeutiksi hän ymmärsi, mistä painajainen johtui.

Mirjam Kalland kasvoi Helsingissä, nelilapsisen perheen toiseksi nuorimpana. Oli isosisko, isoveli ja pikkuveli. Sisarusparven suojissa oli hyvä kasvaa. Isä vei lapsia pitkille hiihtoretkille Helsingin rantamaastoihin, kuten Seurasaareen. Lapset oppivat kulkemaan luonnossa rohkeina, mutta luonnonvoimia kunnioittaen.

He oppivat tekemään oikeita ratkaisuja, oikealla hetkellä. Hätätilanteiden varalta myös lumessa yöpymistä harjoiteltiin. Jos retkeillessä ei tiennyt, mihin suuntaan menisi, oli paras pysähtyä syömään. Mirjam oppi: tyhjällä vatsalla ei tehdä päätöksiä.

Lukemisen Mirjam aloitti 4-vuotiaana. Pian hän jo ahmi Viisikoita ja Agatha Christien dekkareita, joiden jälkeen olikin maailmankirjallisuuden klassikoiden Jules Vernen, Leo Tolstoin ja Ernest Hemingwayn vuoro. Uteliaisuus veti myös metsään tutkimaan luontoa, etenkin ketokukkia ja lintuja.

Mirjam ihaili kansakoulun opettajaa. Ehkä hänestäkin tulisi opettaja, yhtä lämmin ja rohkaiseva kuin Helena-opettaja. Myös laulamista hän rakasti.

Nuorena Mirjamin tiedonjano oli loputon. Hän ei osannut päättää opiskelisiko musiikkia vai kasvatustiedettä, joten hän opiskeli molempia. Hänestä oli ihanaa, kun Helsingin yliopistossa sai hyvällä omallatunnolla lukea niin paljon kuin halusi. Hän tunsi olevansa kuin lapsi karkkikaupassa.

MIRJAMISTA tuli äiti 80-luvun lopulla. Hän nautti äitiydestä ja halusi olla molempien lastensa kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Painajaiset jatkuivat. Hän oli äitinä huolehtivainen, välillä erityisherkkyyteen saakka. Jos lasta vähän yskitti, hän valpastui heti.

Kalland tutki tuohon aikaan erityisesti vanhemmuutta, lapsen kasvuoloja ja vuorovaikutusta. Sitten 1990-luvun lopulla hän alkoi opiskella lasten psykoterapeutiksi. Terapiaopintoihin liittyvässä terapiassa painajaisten syy alkoi selvitä.

Puolitoistavuotiaana Mirjam tukehtui maapähkinään. Hänen sydämensä pysähtyi. Siihen aikaan, 1960-luvun Suomessa, vanhemmat saivat käydä katsomassa sairaalassa olevaa lasta vain lasin takaa.

Mirjamia hoidettiin sairaalassa noin kuukauden verran. Haluttiin tarkkailla, oliko hapenpuute aiheuttanut vaurioita. Kun äiti vihdoin pääsi samaan huoneeseen lapsensa luo, Mirjam kääntyi pois ja juoksi hoitajan syliin.

– En tiedä selitettiinkö vanhemmilleni, mistä oli kyse. Aikuisena ymmärsin, kuinka vaikea tapahtuma se on ollut äidilleni ja koko perheelle.

Mutta 1960-luvulla noista asioista ei vielä osattu välittää. Asiasta ei sen koommin puhuttu. Vanhemmille oli pääasia, että tyttö selvisi.

TERAPIAN alussa Mirjam Kalland ei muistanut unesta muuta kuin pyörteen, johon hän joutui. Ei ollut sanoja, vain tukehtumisen tunne. Hän alkoi nähdä painajaista joka yö. Terapian edetessä uni kirkastui. Eräänä aamuna hän heräsi uneen, jossa pieni tyttö makasi kalterisängyssä. Hän tajusi unen liittyvän juuri tuohon lapsuuden onnettomuuteen.

Sen jälkeen unen pelottavuus taittui – sitä enemmän, mitä enemmän hän puhui tapahtuneesta. Kerran painajainen yritti tulla takaisin, mutta Kalland sanoi unessa: en mene enää tuohon. Vasta sitten uni väistyi lopullisesti.

– Se antoi minulle tulevana terapeuttina uskoa siihen, että terapialla oikeasti voidaan parantaa elämänlaatua. Tapahtunutta ei voi muuttaa, mutta kun tapahtumat työstää läpi, mieli muuttuu.

Jos traumalle ei ole sanoja, se jää käsittämättä ja voi oireilla vuosikymmeniä. – Sanattoman trauman tunnistaa pahoista painajaisista, joille ei löydy selitystä tai odottamattomista, tilanteeseen sopimattomista reaktioista.

Kalland on työskennellyt paljon traumatisoituneiden lasten kanssa. Hän on myös tutkinut sijoitettujen lasten ja adoptiolasten kiintymyssuhdekatkoksia.

– En tajunnut vielä silloin, kun aloin tutkia noita asioita, miten vahva kytkös niillä oli omaan elämääni.

Kallandin vanhemmat olivat sotalapsia ja edustivat vanhempina tyypillistä senaikaista pärjäämisen kulttuuria. Sen mukaan pidetään parempana miettiä asioita hiljaa itsekseen hiljaa kuin työstää puhumalla.

– Kukaan meistä ei ehjänä säily alusta loppuun. Kysymys onkin siitä, mitä tapahtuu kolhujen jälkeen. Välttääkö asian käsittelyä kokonaan? Jääkö junnaamaan ja katkeroituu? Vai käsitteleekö trauman ja jatkaa eteen päin?

LAPSI nykii äitinsä hihaa. Äidin katse on kiinni kännykän ruudussa. Lapsi sanoo ”äiti” monta kertaa, mutta äiti ei kuule, ei tartu käteen. Taapero kulkee kännykkää tuijottavan vanhempansa perässä ajoradan yli.

Kalland näkee vastaavia tilanteita päivittäin kaduilla, kauppakeskuksissa, metrossa. Varhaisen vuorovaikutuksen asiantuntijana häntä huolettaa.

– Tällaiset vuorovaikutukselliset katkokset voivat olla haitallisia kiintymyssuhteelle. Lapsi saattaa huomata, ettei hän saa vanhemman huomiota muuta kuin itkemällä tai kiukuttelemalla. Vuorovaikutus vääristyy, ilo ja myönteisyys katoavat. Vanhemmuudesta tulee raskasta.

Kallandia pyydetään puhumaan digiajan vanhemmuudesta paljon. Hänellä on kanttia sanoa: vanhemman on parempi laittaa kännykkä pois ja keskittyä lapseen.

– Vanhempia huolestuttaa lasten pelaaminen, mutta omalle käytölleen he saattavat olla sokeita. En itsekään tulisi toimeen ilman älypuhelinta, mutta sen käyttöä pitää säädellä. Tämä on todellinen ongelma.

Tällä hetkellä Mirjam Kalland tutkii ensi kertaa vanhemmiksi tulevia: mistä he hakevat ja saavat tukea vanhemmuudelleen.

– Suomalaiset vanhemmat arvostavat neuvolaa ja myös saavat sieltä tukea. Nettikeskusteluista saatavaa tietoa sen sijaan arvostetaan vähemmän. Nettiä käytetään, mutta ei pidetä luotettavana eikä henkilökohtaista hyvinvointia tukevana.

MONI asia on huomattavasti paremmin kuin 1960-luvulla, Mirjamin lapsuudessa. On luotu puitteet, joilla voidaan turvata perheiden hyvinvointi, lapsen kasvu ja kehitys.

– Perhekeskustoiminta ja järjestöt tuovat ihmisiä yhteen. Parhaiten ihminen voi, kun hän on yhteydessä toiseen, samassa tilanteessa olevaan ihmiseen.

Kalland toivookin hartaasti, että nyt pidettäisiin kiinni kaikesta siitä hyvästä, minkä aiemmat sukupolvet ovat meille rakentaneet.

Nykynuorissa Kalland ihailee heidän itsevarmuuttaan. – Moni uskaltaa yrittää pelkäämättä epäonnistumista. Selvästi vanhemmat ovat osanneet valaa heihin luottamusta.

On kuitenkin yksi ominaisuus, johon 1960-luvulla kasvettiin paremmin: sinnikkyyteen.

Kalland tietää, että liikkuessaan pärjäämisensä äärirajoilla ihminen löytää itsestään uusia puolia. Kun hän juoksi Helsinki City -maratonia ensimmäistä kertaa, hän alkoi puolivälissä epäillä, pääseekö maaliin. Hän oppi: kun ihminen luulee, ettei jaksa enää askeltakaan, hän on noin puolivälissä jaksamisensa äärirajaa.

– Ihminen voi hyvin, kun hän välillä koettelee fyysisen jaksamisensa äärirajoja, vaikkapa liikunnalla. Yllättävästi se tuo voimavaroja myös tilanteisiin, joissa pitää pärjätä henkisesti. Tätä hiihtoretket isän kanssa pohjustivat. Lapsen täytyy saada harjoitella myös sitkeyttä.

Nykymaailmassa monet asiat – kuten tieto – ovat yhden klikkauksen päässä. Sitkeyttä pitää harjoitella erikseen.

– Esimerkiksi musiikkiharrastuksessa vaaditaan sitkeyttä, ulkoa opettelemista ja harjoittelemista. Tulosta ei synny, ellei harjoittele pitkään. Se opettaa ponnistelemaan.

Kallandin tutkijanuran yksi merkittävimmistä löydöistä liittyi sijoitettujen nuorten kuolleisuuteen. Paljastui, että he kuolivat huomattavasti muita nuoria useammin onnettomuuksiin tai itsemurhaan.  Artikkeli julkaistiin British Medical Journalissa vuonna 2001 ja nosti esiin kipeän tarpeen jälkihuollolle.

– Turvaton nuori tarvitsee apua vielä pitkään. Surullista, ettei tätä vieläkään ole otettu tarpeeksi vakavasti.

Vaikka tieteelliset löydöt ovat tärkeitä, Kallandin mielestä pysyvämpi ilo tulee ihmisten kohtaamisesta, kun voi olla jollekin avuksi.

– Lapsi on alkanut voida paremmin ja on voinut auttaa hänen kehitystään. Sellaisesta tunnen suurta kiitollisuutta.

Mirjam Kallandista tuli vuoden alusta MLL:n puheenjohtaja. Se on luottamustehtävä, josta ei makseta palkkaa. Hän voi lämpimästi suositella vapaaehtoistyötä kaikille kynnelle kykeneville.

– Kun tekee vapaaehtoistyötä, voi itsekin paremmin ja tulee onnellisemmaksi. Tiedetään myös, että jos on joskus itse tullut autetuksi, haluaa auttaa muita.

Vapaaehtoistyöllä on myös yhteiskunnallista merkitystä. – Se edistää ihmisten luottamusta toisiinsa. Voi luottaa siihen, että saa apua, jos on pulassa. Se on liima, joka pitää yhteisöt kasassa.

Tässä pop up -ajassa hän haluaa erityisesti nostaa esiin järjestöjen ja järjestäytyneen vapaaehtoistyön merkityksen.

– Tilapäinen auttaminen on myös arvokasta. Silti MLL:n vahvuus on juuri pysyvyys ja ne rakenteet, jotka tukevat vapaaehtoisuutta. Luottamus syntyy tiedosta, että tuo perhekahvila on tuolla myös huomenna ja ensi viikolla. Jos muutan uudelle paikkakunnalle, sielläkin on todennäköisesti perhekerho. Voi luottaa siihen, että joku asia pysyy, vaikka moni asia elämässä on kovin sattumanvaraista.

• Sosiaalityön ja perhetutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa
• Musiikkikasvatuksen dosentti Sibelius-Akatemiassa
• Toimi vuodet 2008–2015 MLL:n pääsihteerinä.
• Aloitti vuoden alusta luottamustehtävän MLL:n puheenjohtajana.
• Perheeseen kuuluu aviomies ja molempien aikuiset lapset.
• Harrastaa purjehtimista, patikoimista, juoksemista, luistelua, pyöräilyä sekä lukemista.
• Haaveilee pienistä asioista, kuten rauhallisesta aamusta ja kupposesta hyvää kahvia sekä siitä, että olisi aikaa tehdä enemmän opetus- ja tutkimustyötä.

Artikkeli on julkaistu Lapsemme 1/2018 -lehdessä.