Elina Pekkarinen on äänekäs lasten puolustaja

Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen muistaa miltä lapsena tuntui, kun aikuiset jyräävät. Työssään sosiaalityöntekijänä ja hallinto-oikeudessa hän kohtasi pahuutta, mutta ei menettänyt uskoaan ihmisiin.

ELINA Pekkarisen lapsuudenperheessä oli hulinaa, sillä kodissa hyöri neljän sisaruksen lisäksi vielä hoitolapsia. Piti huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. – Olin äänekäs tänttäränttä, hyvin määrätietoinen ja itsenäinen hevostyttö.

Taivallahden ala-asteella hän oli tunnollinen koululainen, tosin opettajien näkökulmasta ehkä turhankin innokas ottamaan kantaa. Siihen aikaan erityistä tukea tarvitsevat eristettiin muista. Etenkin niin sanotuilla tarkkailuluokilla olevia pelättiin.

– Tarkkiksen tytöt kävivät antamassa meille tukiopetusta. Se oli hienoa, koska he selvästi tykkäsivät opettaa meitä ja me huomasimme, ettei heitä tarvinnut pelätä.

YHDEN yläkouluvuosista Elina vietti Yhdysvalloissa. Ensimmäistä kertaa elämässään hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä kielitaidottomana hän jäi ryhmän ulkopuolelle. Hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi. Kotimaahan paluun jälkeen hänelle heräsi halu auttaa yksinäisiä ja koulukiusattuja, joten hän ryhtyi koulussaan tukioppilaaksi.

Tukioppilastoiminta oli uutta vielä 1980-luvun lopulla. Koulukiusaamista ei oikein tunnistettu, vaikka se oli vähintään yhtä hurjaa kuin nykyisin.

– Se ei ollut pelkästään nälvimistä ja ryhmän ulkopuolelle sulkemista, vaan ihan väkivaltaa. Tukioppilaat olivat mukana selvittelemässä konflikteja. Vaikka olin nuori, huomasin että aikuiset olivat usein niin kiihdyksissä, etteivät kyenneet hoitamaan näitä tilanteita.

Nuori Elina oli sanavalmis ja määrätietoinen, mutta silti hänet sivuutettiin usein. Hän muistaa edelleen miten epäoikeudenmukaiselta tuntui, kun aikuiset eivät ottaneet häntä vakavasti.

Erityisesti äidiltään hän oppi, miten tärkeää oli pitää huolta muista. Hän muistaa, miten Töölön kirkon edustan puistossa makoili aina päihdeongelmaisia. Siihen aikaan heitä kutsuttiin puliukoiksi.

– Äidilläni oli tapana mennä heidän luokseen tarkistamaan, että he olivat hengissä. Hävetti, että kaverini näkevät äitini ”hyysäämässä”.

Elinan pohtiessa mikä hänestä voisi tulla isona, hänen isänsä rohkaisi:
– Sinusta voi tulla ihan mitä tahansa! Elina halusi muuttaa maalle ja ryhtyä eläinlääkäri-kirjailijaksi, kuten ihailemansa eläinlääkäri-kirjailija James Herriot. Niinpä hän lähti lukemaan eläintieteitä. Mutta kun esikoislapsi ilmoitti tulostaan, hän vaihtoi sosiaalialalle.

ELINA Pekkarinen halusi ison perheen. Hän tuli äidiksi nuorena, vain 22-vuotiaana. Pian esikoisen jälkeen syntyivät kaksoset – keskosina. Alkoi tutustumismatka suomalaisen järjestelmän perheenkokoisiin aukkoihin.

Nuorella äidillä oli vaikea anemia sektion jälkeen. Siitä huolimatta hän joutui hoitamaan yksin kotona 1,5-vuotiasta taaperoa ja keskoskaksosia, joita piti syöttää kahden tunnin välein. Hellalla porisi tuttipulloja steriloitumassa sillä välin, kun hän vaihtoi kolmelle vaippoja ja syötti heitä vuorotellen.

Arkeen olisi tarvittu kipeästi apukäsiä. Koska elettiin 90-luvun lamanjälkeisiä vuosia, kunnallinen kotipalvelu oli ajettu alas. Yksityinen kotiapu taas oli nuorelle perheelle aivan liian kallista. Kummankin isovanhemmat olivat vielä työelämässä. Tilanne oli nuorelle äidille kohtuuton.

– Ihminen alistuu, yrittää selviytyä. Onneksi myös mieheni osasi hoitaa vauvoja, mutta hän joutui käymään päivät töissä.

Perhe eli kädestä suuhun, vaikka mies kävi töissä, sillä opiskelijan työtulot eivät kerryttäneet ansiosidonnaista äitiyspäivärahaa. – Muistan sairaalalaskut. Keskituloiselle työssäkäyvälle ne olisivat olleet pennosia, mutta meille pienituloisille summa tuntui valtavalta. Pikkulapsiperheitä voitaisiin auttaa kotiavulla ja taloudellisella tuella.

Nuori äiti tunsi syyllisyyttä varsinkin esikoisensa vuoksi, sillä hän tiesi taaperon tarvitsevan jokapäiväisiä ulkoiluja voidakseen hyvin. Pelastus oli puistotäti, jonka hoiviin esikoisen sai leikkipuistoon muutaman tunnin päivässä, edulliseen hintaan. Elintärkeää oli myös tavata muita äitejä.

– En usko, että olisin kestänyt täyspäisenä ilman muiden äitien vertaistukea. Äitienvälinen ystävyys on syvintä, mitä tiedän. Jokaisella paikkakunnalla pitää olla kohtaamispaikkoja äideille ja lapsille.

HARVA pienten lasten äiti haluaa lastensuojelutyöhön, sillä se koskettaa liian läheltä omaa elämää. Elina Pekkarinen halusi. Lastensuojelu ja perheiden haasteet tuntuivat tutuilta ja tärkeiltä juuri omien lasten vuoksi.

– Ymmärsin, miten suojattomia ja avuttomia vauvat ovat, jos heitä laiminlyödään tai kohdellaan huonosti. Se on heille täysin kestämätöntä. Minulla oli puhdas kutsumus auttaa lapsia.

Sosiaalipäivystyksessä hän joutui usein poliisin turvin hakemaan lapsia turvaan päihtyneiltä vanhemmilta. Hän saattoi kantaa märkiä ja likaisia lapsia keskellä yötä lastenkotiin. Kerran lastenrattaista löytyi lelujen sijaan vain oluttölkkejä.

– Lastensuojelutyössä joutuu kohtaamaan myös pahuutta. Sinisilmäisyys kyllä karisee, mutta enimmäkseen kuitenkin tunsin empatiaa niitä vanhempia kohtaan, jotka eivät vain osanneet tai ymmärtäneet. Joskus vanhemmat eivät pysty enää ajattelemaan lastensa parasta.

Hallinto-oikeudessa hän oli tekemässä huostaanottopäätöksiä. Hänen tehtävänään oli muun muassa haastatella lapsia tuomioistuinkäsittelyssä. Hän esitti lapsille usein ihmekysymyksen: heräät vuoden päästä ja kaikki on hyvin, mitä on tapahtunut? Koskettavin vastaus oli: herään kotona eikä äiti enää juo.

– Lapsiaan laiminlyöneiden vanhempien syyllisyydentunne voi olla valtava. On iso trauma, ettei pysty hoitamaan omaa lastaan. Huostaanotettujen lasten vanhemmat tarvitsisivat tukea asioiden käsittelemiseksi ja sovittamiseksi, mutta he jäävät meillä pahasti heitteille.

PEKKARINEN kiittelee, miten hyvin tietoa pienten lasten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista on nykyisin tarjolla. Myös hän vieraili tuoreena äitinä usein MLL:n Vanhempainnetin sivuilla kurkkaamassa vinkkejä. Yksi meiltä puuttuu kuitenkin lähes tyystin: kasvatustuki 12–19-vuotiaiden vanhemmille.

– Vanhemmat voivat olla todella yksinäisiä ja hukassa teini-ikäisten lastensa kasvatuskysymysten kanssa. Ne voivat olla tosi vaativia, kuten milloin huolestua nuorensa syömättömyydestä, ylensyönnistä, huoneeseen lukkiutumisesta tai pelaamisesta.

Lastensuojelun sijaishuollon luvuissa näkyykin selvä nousu murrosiässä.
– Vanhemmat ovat lasten kasvettua kuormittuneita työelämän vaatimuksista tai kenties uusperhekuvioista. Silloin tilanne voimakkaasti murrosikää oireilevan nuoren kanssa voi olla sietämättömän hankala.

KÄYTÄNNÖN sosiaalityön jälkeen pitkään nuorisotutkijana työskennellyt Pekkarinen tuntee hyvin nykyperheiden vahvuudet ja murheet.

– Lapset ja vanhemmat viettävät enemmän aikaa yhdessä kuin aikaisemmin. Heillä on hyvä keskusteluyhteys ja läheiset välit. Tunteita osataan näyttää. Jos tiedostaa oman merkityksensä lapselle, asiat ovat varmasti hyvin. Tuntuu, että ne vanhemmat, joiden pitäisi vähiten kantaa huoltaa vanhemmuudestaan, ovat kaikkein stressaantuneimpia. Silloin uupuu.

Lapsiasiavaltuutettu kannustaakin vanhempia ottamaan rennommin.

– Vapaa-aika alkaa olla jo liian aikataulutettua. Lapset ja nuoret toivovat enemmän rentoa yhdessäoloa vanhempiensa ja kavereidensa kanssa. Kiireestä ja stressistä tulee kotiin hermostunut ilmapiiri, tiuskimista ja äyskimistä. Sanon tämän itseäni täysin syyllistäen.

Lapsiasiavaltuutettuna Pekkarinen pitää tärkeimpinä tehtävinään edistää lasten ja nuorten oikeuksia ja välittää heidän kuulumisiaan päättäjille. Hän aikoo pitää tiukasti kiinni siitä, että pääsee usein tapaamaan lapsia ja nuoria henkilökohtaisesti.

– En halua olla lapsille pelkkä aikuisen suulla puhuva pää. Tarvitaan enemmän tilaisuuksia, joissa lapset ja nuoret ovat itse paikalla tai järjestäjinä. Sellaisiin osallistun mielelläni.

ELINA PEKKARINEN

• Syntynyt vuonna 1975 Espoossa.
• Valtiotieteen tohtori, lastensuojelun tutkija.
• Työskennellyt muun muassa sosiaalityöntekijänä, Nuorisotutkimusseurassa ja Turun yliopiston sosiaalityön määräaikaisena professorina.
• Perheeseen kuuluu avopuoliso, kolme aikuista lasta sekä kaksi koiraa, unkarinvizsla ja saksanseisoja.
• Asuu Helsingissä ja Jyväskylässä.
• Aloitti lapsiasiavaltuutettuna toukokuun alussa.
• Harrastaa koiralenkkejä, kaunokirjallisuutta ja nokkahuilun soittoa.
• Unelmoi paremmasta maailmasta.

Artikkeli on julkaistu Vieraana-palstalla Lapsemme 3/2019 -lehdessä.