Pasteijoita tuulikaapissa

Vanhemmuudessa yksi vaikeimpia asioita on oman ristiriitaisuuden hyväksyminen. Usein kaikkein viheliäisintä on tajuta, että käyttäytyy ihan päinvastoin kuin haluaisi: omien arvojensa tai itselleen tärkeiden periaatteiden vastaisesti. Joskus rima voi olla niin korkealla, että epäonnistuminen vanhempana on väistämätöntä.

Mieleeni tuli ajanjakso, jolloin lapseni olivat pieniä. Olin vasta eronnut ja vastasin yksin lasteni arjesta. Aamut olivat todellinen koetinkivi: niistä selvittyäni pyyhin hien otsaltani ja totesin päivän haastavimman hetken olevan takana.

Aamuisin kiskoin kaksi unista lasta sängyistä. Juoksimme bussipysäkille ja bussista noustuamme säntäsimme päiväkodin viereiseen kauppaan, jonka tuulikaapissa söimme paistopisteeltä ostettuja lihapasteijoita. Oli taas tullut niin kiire, että aamupala oli jäänyt syömättä.

Katsoin ympärilleni ja häpesin omaa vanhemmuuttani, vaikeuttani ennakoida, kyvyttömyyttäni tarjota lapsilleni rauhallinen ja terveellinen aamupala. Tunsin valtavaa huonommuutta siitä, etten ollut puuroa keittelevä tyyni muumimamma, vaan kärttyinen lihapasteijaäiti. Kateellisena kurkin tuulikaapin ikkunoista ”niitä kaikkia muita” täydellisinä pitämiäni vanhempia, jotka kurvasivat autoillaan päiväkodin pihaan lapset syötettyinä ja kauniisti puettuina.

Sitten tuli aamu, jolloin törmäsin kaupassa lapsen päiväkotikaveriin isänsä kanssa. Yllätyksekseni he liikkuivat samoilla asioilla kuin mekin: matkalla paistopisteelle. Söimme sinä aamuna pasteijoita yhdessä tuulikaapissa. Mikä helpotus, mikä nauru ja mikä jaettu kokemus! Ehkä muillakin on toisinaan samanlaista kuin meillä.

Palasin näihin tunnelmiin käydessäni lasteni kanssa kaupassa jokin aika sitten. Leipähyllyn kohdalla esikoinen sanoi lihapasteijoiden tuoksun muistuttavan häntä päiväkotiaamuista. Koko lihapasteija-asia oli pyyhkiytynyt pois mielestäni, ehkä itsessäni heränneiden häpeän tunteiden vuoksi. Lapsen muistossa ei ollut mitään arvostelevaa tai syyttävää. Tajusin että, se mistä olin itse kantanut huonoa omaatuntoa oli piirtynyt lasteni mieleen ihan tavalliseksi muistoksi. Lapsen muistona se kuulosti jopa idylliseltä yksityiskohdalta.

Pasteijaepisodin palaaminen mieleeni herätti muutamia ajatuksia:

• Itsensä soimaamisen sijaan ihan jokainen vanhempi ansaitsee kehut kaikissa niissä asioissa, joissa on onnistunut.
• Ihmisen mieli on taipuvainen mustavalkoiseen ajatteluun stressaantuneena, vaikka asiat ovat harvoin yksiselitteisiä. Kaikissa vanhemmissa on lukemattomia vahvuuksia.
• Epäonnistumisen hetkillä on hyvä aktiivisesti muistutella mieleensä kaikkia niitä hienoja asioita, joissa on lasten kanssa sujunut hyvin. Ihan kaikilla vanhemmilla löytyy näitä asioita roppakaupalla. Tavallisia pieniä vanhemmuuden tekoja on syytä arvostaa! Myös hyvästä yrityksestä pitää muistaa palkita itseään. Joskus päivästä selviäminen voi olla urotyö.
• Jokaiselle vanhemmalle tekee hyvää myöntää tarpeen tullen olevansa väsynyt ja tarvitsevansa apua. Avun vastaanottaminen ei tee kenestäkään huonoa vanhempaa vaan päinvastoin, se auttaa usein vanhempaa lepäämään ja olemaan kärsivällisempi, mikä heijastuu yleensä suoraan lapsiin.
• Perheen ilmapiiri ja vanhemman hyvinvointi vaikuttavat lapsen kehitykseen. Sen vuoksi voi toisinaan olla tärkeää helpottaa arkea vaikkapa kaupan puolivalmisteilla, lastenohjelmilla tai hoitoavun pyytämisellä. Epätäydellisten vanhempien lapset saavat usein parhaimman mallin siitä, että kohtuullinenkin usein riittää. Mokaileva vanhempi voi esimerkillään näyttää, että myös lapsi kelpaa sellaisena kuin on ja lapsellakin on lupa epäonnistua.
• Huonot hetket, päivät tai viikot eivät tee kenestäkään huonoa vanhempaa. Niistä usein selvitään ja niistä voi oppia ja niitä voi jälkikäteen muistella lämmöllä.

Eeva Oksanen

Vanhempainryhmätoiminnan suunnittelija