Meitä yhdistää kaipuu
Valkovuokot kukkivat Etelä-Suomessa ja kevät on kohta kauneimmillaan. Luonto herää talvihorroksen jälkeen heleänä ja valoisana. Kaikki näyttää niin kauniilta: uudelta ja ainulaatuiselta ja toisaalta niin tutulta. Ehkä juuri tänä vuonna kaikki tutut asiat tuntuvat entistäkin ihanimmilta, koska mikään ei ole enää itsestään selvää. Olemme yhdessä kokeneet vakavan katkoksen olemassaolon jatkuvuuden tunteessa.
Pandemia on osoittanut meille miltä näkymätön näyttää, miltä arkinen ja jokapäiväinen asia tuntuu. Se, jota ei normaalioloissa muista edes ajatella. Arkinen aamu, juoksujalkaa metroon, kävely työpaikalle, työtovereiden tapaaminen käytävillä, jonottaminen ruokalassa. Kokoukset, luennot, opiskelijat. Ei mitään erityistä. Normipäivä.
Voi, kuinka nyt kaipaan sitä normipäivää! Ehkä se joskus palaakin. Mutta sillä tavalla ei palaa koskaan, että voisin suhtautua siihen ylimalkaisesti, itsestään selvänä. Arkinen ja jokapäiväinen on nyt kunniapaikalla, kiitollisuutta ja kaipuuta herättävä. Tavoittamaton.
Äitienpäivä on suuri juhlapäivä, omistettu äitien kunniaksi. Tänä vuonna ei järjestetä valtakunnallista äitienpäiväjuhlaa palkituille äideille. Palkittuja äitejä on kolmekymmentäkuusi, mutta tänä vuonna en voi tavata heitä. Arvelen kuitenkin, että heidän joukossaan on niitä, jotka ajattelevat, etteivät ansaitse mitään huomiota: ”Enhän minä mitään erityistä, tavallinen äiti vaan. Sen tein, mikä oli tehtävä”. Aivan kuten jokapäiväinen arki on näkymätön, voi äidin merkitys olla näkymätön niin hänelle itselleen kuin muille. Äitihän siinä vaan, kuten tavallisesti.
Kära mödrar, avbrott i varandet gör att saker träder fram på ett nytt sätt. Vi får insikter i vad som är omistligt, och vad som är lättare att avstå ifrån än vad vi kanske trodde. Nu ser vi det som förut var osynligt för oss i sin alldaglighet. Då varandets kontinuitet rubbas, inser vi vad det är som ger livet betydelse.
Katson pientä, valkoista maljakkoa. Siinä lukee Äiti. Se on juuri sopivan kokoinen valkovuokoille. Sain sen kolmekymmentäkolme vuotta siten omalta äidiltäni, tuoreena äitinä. Nyt vietän ensimmäistä äitienpäivää isoäitinä. Yritämme viettää sitä jotenkin. Turvallisesti. Näköetäisyydellä, muttei lähietäisyydellä. Kyllä me jotakin keksimme. Emme voi mennä äitini luo. En voi turvallisin mielin pitää vauvaa sylissä. Emme voi kokoontua syömään yhdessä. Keksimme kyllä jotakin, mutta mikään ei ole niin kuin ennen.
Tämä äitienpäivä olkoon jälleen kerran omistettu kaikille äideille. Palkituille ja ei- palkituille. Teille, jotka jaksavat ponnistella, kaikesta huolimatta. Teille, jotka eivät jaksa. Teille, jolla on lähiperhe ympärillä. Teille, jotka olette yksin. Teille, jotka kaipaatte jonkun luo, ja teille, jotka kaipaatte jonkun tulevan. Teille, siis meille, kaikille. Olemme yksin, yhdessä, ja meitä yhdistää kaipuu.
Jonakin päivänä arki palaa. Jostakin rakentuu silta olemassaolon katkoksen yli, ja palaamme uuteen jokapäiväisyyteen. Silloin tulemme muistamaan kaikkea sitä kaunista mitä tämä aika osoitti: nallet ikkunoissa, toisten auttaminen, parvekekonsertit, eri ammattiryhmien ponnistukset yli omien voimavarojen. Näkyvä ja näkymätön työ yhteisen hyväksi. Silta katkoksen yli rakentuu muistamisella, ja tuleva on parempi kuin se mikä jäi.
Mirjam Kalland
MLL:n puheenjohtaja, varhaiskasvatuksen professori