Iloista vanhemmuutta yksin!
Perheitä on monenlaisia, ja jokainen niistä omanlaisensa. Joka viides lapsiperheistä on yhden vanhemman perhe. Polkuja yhden vanhemman perheeksi on monia. Tavallisimmin yhden vanhemman perheeksi päädytään vanhempien eron kautta, joskus taustalla on vanhemman asuminen toisella paikkakunnalla, sairastuminen tai kuolema. Aina yhden vanhemman perheessä ei ole takana surua tai menetystä. Osa vanhemmista on alusta asti sitoutunut kasvattamaan lapsensa yksin ja tällöin lapsi voi olla erityisen toivottu.
Yhden vanhemman perheistä puhutaan joskus ehkä tahattomasti tai puolihuolimattomasti hieman väheksyvään sävyyn: usein ne nähdään perheinä, joiden jäseniä elämä on kohdellut huonommin. Toisinaan yksinhuoltajan rooli nähdään sankaritarinana, jossa vanhempi pyörittää perhettä kahden tai kolmen edestä, väsyneenä, mutta kaikkensa antaneena ja uhranneena.
Joskus mietin, miten kulttuurimme hienovaraiset asenteet, puhetapa tai arvottaminen mahtavatkaan vaikuttaa yksin lapsiaan kasvattaviin tai heidän lapsiinsa. Antavatko ne voimaa vai lannistavatko ne? Miltähän alusta asti yksin lastaan kasvattavasta tai vaikean eroprosessin läpikäyneestä vanhemmasta tuntuu törmätä kerta toisensa jälkeen puheeseen, tai tutkimuksiin, joissa oma perhemuoto nähdään puutteellisena, vajaana tai riskinä lapsen kehitykselle? Huolipuheen taustalta unohtuvat ne monet iloiset ja hyvät kokemukset siitä, millaista on kasvaa yhden vanhemman kanssa tai miten sujuvaa ja hauskaa lapsen kasvattaminen yksin voi parhaimmillaan olla.
Olisiko kenties aika nostaa näkyviin vaihteeksi yhden vanhemman perheiden vahvuuksia? Esimerkiksi sitä, että lähivanhempi on usein uuttera arjen sankari. Lapset saavat esimerkin siitä, että vanhempi on sitoutunut perheeseensä ja kantaa vastuun. Vanhemmalle voi olla voimaannuttavaa huomata selviävänsä yksin arjen organisoinnista, taloudellisista haasteista ja lasten asioiden hoitamisesta. Lapset saavat mallin ja uskon siihen, että vaikeuksistakin selvitään. Toisaalta lapset oppivat rentoa asennetta, luovuutta ja kompromissien tekemistä, kun vanhempi ei ehdi kaikkeen.
Yhden vanhemman perheet ovat usein tiiviitä ja perheenjäsenten suhteet läheisiä. Lapset oppivat kantamaan vastuuta ja tukemaan toisiaan. Moni yhden vanhemman perhe tarvitsee lähiverkostonsa apua arjen pyörittämiseen. Lapset saavat sitä kautta mallin siitä, että apua voi pyytää ja saada. Jos talous on tiukalla, lapset oppivat säästäväisyyttä ja kärsivällisyyttä. Uudet vaatteet, lelut ja pelit eivät ole itsestäänselvyyksiä, joten niitä opitaan arvostamaan. Parhaimmillaan lasten empatiakyky kasvaa, ja lapset oppivat luonnostaan kunnioittamaan erilaisuutta.
Viime kädessä jokainen yhden vanhemman perhe on erilainen, mutta jokaiselle lapselle oma perhe on juuri oikeanlainen ja täydellinen.
Eeva Oksanen
Vanhempainryhmätoiminnan suunnittelija