Hitaammin, lapsuus!

Joka kerta kun asetun pohtimaan äitiyttä, pohdintaan tulee mukaan jokin uusi elementti. Tänä vuonna pohdin sitä, kuinka sopiva vuodenaika onkaan toukokuu äitienpäivän viettoon. Kevät on odotusten aikaa, sellaista aikaa, jolloin halutaan samanaikaisesti kiiruhtaa ja jarruttaa. Voi, jos tuo lumi jo sulaisi, voi, kukkisivat jo nuo valkovuokot, tulisipa hiirenkorvat koivuihin, kukkisi tuo vienosti tuoksuva tuomikin. Ja heti kun tuomi kukkii, lyödään jarrut päälle: kevät on niin lyhyt, voi kuinka ehtisin enemmän nauttia tästä kaikesta, hidastapa vauhtia hiukan, kevät!

Äitiydessä on jotakin samaa. Lapsi on syntynyt, koko maailma syntyy uudelleen, kuten Ellen Jaffe ihanassa runokirjassaan Syntymälauluja toteaa. Ensimmäisen lapsen odotus menee hitaasti ja nopeasti, vauvavaihe on ikuinen ja nopeasti ohikiitävä hetki, jokainen kehitysaskel otetaan riemulla ja haikeudella vastaan. Ensimmäinen hymy, jokeltelu, ja kohta tuo taapero on jo leikki-ikäinen, ensimmäinen koulupäivä, mistä tuo ovia paukutteleva murahteleva murrosikäinen tänne ilmestyi, ja nyt hän onkin jo muuttanut kotoa, aikuinen. Ja äiti miettii, että voisiko edes hetkeksi saada nukkuvan lapsen syliinsä, lohduttaa taaperon polvipipiä, ja nuuhkia, miltä tuoksuvat hiekalla leikkivän lapsen kesähiukset.

Paradoksi äitiydessä, kuten kaikessa inhimillisessä toiminnassa on, että kun arvostaa ja huomioi toisen tarpeita, syntyy aito ilo ja onnellisuus. Ilon hetket auttavat jaksamaan silloinkin, kun on todella raskasta, ne auttavat jopa suoriutumaan mahdottomasta. Tai, kuten Ellen Jaffe, joka runokirjassaan ei todellakaan kaihda äitiyden kaikkia puolia, vaan tuo esille myös ne pimeät ja raskaat puolet, toteaa: silti he ovat selviytyneet, kuten naiset aina selviytyvät. No, eivät ehkä ihan aina, mutta monasti ja paljosta kyllä.

Perjantaina kuuntelin radiosta ala-astelaisten lasten mietteitä siitä, mikä on parasta äidissä. Tällaisia arvioita tuli: äiti on iloinen, pirteä ja kannustaa. Hauska, kiltti, urheilullinen ja ymmärtää. Äiti on rauhallinen, ei hermostu ikinä. Eikö todellakaan ikinä, kysyi toimittaja. Ei ikinä, vastasi poika. Äiti on hellä, ei suutu heti, vaan lohduttaa ja ymmärtää.

Mirjam Kalland

MLL:n puheenjohtaja, varhaiskasvatuksen professori