7-vuotias pikkukoululaisemme käyttäytyy pettymys/riita/suuttumustilanteissa raivokkaasti. Luettelee kaikki tuntemansa kirosanat ja huutaa, paiskoo tavaroita ja lyö ja potkii vanhempiaan. Lapsi on aina ollut helposti tulistuvaa sorttia. Kuusivuotiaana tilanne oli todella hankala, mutta meidän vanhempien omalla käytöksellämme olemme pystynyneet vaikuttamaan tilanteeseen positiivisesti. Otimme asian mös esiin neuvolassa. Nyt on mennyt paremmin jo pidemmän aikaa, ja on ollut tunne siitä, että vihan, suuttumuksen ja pettymyksen ilmaisu on parantunutkin. Mutta jostain syystä taas ihan viime viikkoina tämä fyysinen raivokkuus on nostanut päätään. Meillä on mielestämme vakaa, turvallinen ja rakastava perhe. Lapselle on annettu mahdollisuus vaikuttaa, on yritetty opettaa tunteista ja niiden ilmaisemisesta jne. Väsymystä on vanhemmilla toki ollut, mikä vaikuttaa välillä raivokohtausten sietokykyyn. Oma pinna ei aina yksinkertaisesti riitä, kun näitä tilanteita tulee useita peräjälkeen. Tällöin sortuu ottamaan lapsen tunnetilan itseensä ja pieleenhän se homma silloin menee. Sitten kokeekin huonouden tunnetta itsestään, kun ei pystynyt olemaan rauhallinen ja vastaanottavainen aikuinen. Lapsi on aina pärjännyt päiväkodissa sosiaalisissa tilanteissa ja koulu on alkanut todella hienosti. Lapsi on ollut iloinen ja innoissaan uusista asioista ja uusista kavereista. Hän on aina ollut tykätty kaveri, eikä raivokasta käytöstä ole esiintynyt päiväkodissa eikä koulussa. Nyt ensimmäistä kertaa tänä syksynä poika on kohdistanut vihaansa kavereita kohtaan, tosin ei mitään väkivaltaista käytöstä. Kotona yhteenottoja on tullut nyt taas useita ja lopulta lasta on pitänyt pitää kiinni, ettei hän satuta muita. Se tuntuu todella epämiellyttävältä, kun ksysymyksessä on jo 7-vuotias lapsi, eikä uhmaikäinen 3-vuotias. Olemme melko väsyneitä ainaiseen balanssin hakemiseen, emmekä ymmärrä mistä hänen paha olonsa johtuu. Asioista on yritetty puhua lukuisia kertoja ja nimenomaan raivokohtausten ulkopuolella. Olemme asettaneet rajat, että toisia eikä itseään satuteta eikä tavaroita rikota. Ja olemme yrittäneet pukea hänen tunteita sanoiksi. Monesti meillä onkin järkeviä ja antoisia keskusteluja ja on sellainen tunne että lapsi ymmärtää tosi hyvin. Sitten kuitenkin taas tulee eteen tilanne, että häneltä loppuu keinot. Tuntuu siltä, että yleensä raivon laukaisijana on pettymys toisten tai omaan toimintaan tai ankaruus itseään kohtaan. Hänen on myös vaikea sietää sitä, että me vanhemmat olemme vihaisia hänelle. Olisiko mitään hyviä vinkkejä, miten tukisimme lasta kohti hyvää suuttumuksen hallintaa? Ja kai niitä vinkkejä voi antaa myös meille vanhemmille niitä tilanteita varten kun oma jaksaminen ja ymmärrys ei meinaa riittää. Varmasti omassakin suuutumuksen hallinnassa on siis puutteensa. Muutenhan sitä ei kokisi olevansa niin hukassa, jos omat keinot olisivat riittävät.
Meidän 1-luokka oli ihan hirvittävä nuorimman lapsen kanssa. Hän meni suurin odotuksin kouluun ja sieltä tulikin kovat paineet eikä niin paljon joustoa kuin päiväkodissa oli ollut. Esikoulukin oli järjestetty niin, että lapset eivät tajunneet olevansa esikoulussa. Opittiin asioita leikin varjolla.
1-luokka alkoi ihan ok, mutta sitten ilmeisesti häneltä odotettiin yhä vaan enemmän ja nopeammin asioita ja hän turhautui. Ihan keskitasoisesti meni hommat, mutta hän odotti itseltään enemmän ja se johti pahaan oloon, jota ei osannut meille kertoa, mutta purki sitä yhtäkkisillä raivokohtauksilla.
Lukeminen oli hankalaa, mutta matematiikka meni tosi hyvin. Ihan normaalia 1-luokkalaisen elämää meidän mielestä. Hän oli ilmeisesti pettynyt kokoajan itseensä.
Opettaja oli aika vaativa ja hän itse vaati itseltään kovasti ja loppujen lopuksi meillä oli jatkuvasti raivoava lapsi. Raivokohtaus tuli jo sukan pukemisessa, kun se ei heti mennyt kuten piti.
Parasta on olla itse rauhallinen ja selvittää mistä kenkä puristaa ja auttaa. Hän ei sitä itse osaa aina kertoa, vaikka on jo 8-vuotias ja silti tarvitsee enemmän tukea asioiden tekemisessä esim. pukemisessa. Raivokohtaukset ovat juurikin kovin pelottavia. Tavaraa lentää, eteen osuvia satutetaan. Ihan kuin meillä olisi 3-vuotias kotona. Aina sitä ei muista/jaksa/älyä toimia oikein ja lähtee mukaan siihen pyörremyrskyyn, mutta sitten on vaan vihellettävä peli poikki.
Nyt vahvistui tieto, että hänellä on aistiyliherkkyys ja odotamme pääsyä toimintaterapiaan, jotta hänelle haastetta aiheuttavat asiat saadaan pois solmusta ja hänen olo helpottuu. En ennen tajunnut, että hän on kokoajan liikkeessä. Ainakin joku liikuu yleensä kokoajan. Nukahtaminen on vaikeaa jne. Ketään ei usko päältä päin, että hänellä on joskus uhmakohtauksia, sillä kaikki on hyvin, mutta se johtuu vain siitä, että koko perhe on joustanut hänen tarpeiden mukaan. Koulussa se pysähdys sitten tapahtui, sillä koulussa opetetaan asiat niin kuin se suuremmalle osalle uppoaa. Lapsemme tarvitsee asioiden opettamista eri tekniikalla.
Meilläkin keskustellaan asioista syvällisestikin ja lapsi ymmärtää asioita ja on tosi pahoillaan kun ikävää on tapahtunut, mutta välillä vaan väkisinkin reagoi asioihin impulssiivisesti eikä hallitse itseään. Päiväkodissa ja koulussa on pääasiallisesti osannut pitää itseään ”kurissa”. Kotona saa olla oma itsensä ja täällä purkaa ympäristön paineita. Itse voi tosi huonosti, kun on aiheuttanut ikäviä asioita, mutta nyt ymmärrämme, että ikävien asioiden märehtiminen ei auta. Pitää osata ennakoida vaikeita asioita ja olla tukena niissä. Lisäksi tärkeää on tehdä hänelle selväksi, että vaikka mitä tapahtuisi rakkauden määrä ei vähene. Tästä keskustelemme usein, että rakastanko häntä siltikin, vaikka nyt hajotti tuonkin jne. Sattuu aika kovasti omaan sydämeen kun lapsi voi olettaa, että häntä ei rakastettaisi tuollaisena kuin hän on.
Voimia teille. Meillä on tapahtunut suurin muutos lapsen omassa olosssa, kun asiasta on puhuttu asiantuntijoiden kanssa ääneen ja on tiedostettu, että hän ei ole vain ”paha” ihminen vaan hänellä on haaste, johon haetaan apua. Joskus tämä avun odotus on vaan ihan hirvitävän tuskallista ja kuluttavaa.
Moikka!
Meillä on perheessämme 7-vuotias ekaluokkalainen poika. Perheympäristömme on samanlainen kuin mitä kuvasit teillä olevan. Kolmasluokkalainen tyttömme on luokkansa parhaiten käyttäytyvä, koulussa keskinkertaisesti menestyvä.
POikamme on aina ollut haastava, mielialavaihtelut ovat valtavia, raivotessaan uhkaa toisinaan tappaa itsensä, hakkaa meitä, paiskoo tavaroita jne. Toisaalta tuntee syvää katumusta ja surua kun raivo on ohi.
Kavereita pojallamme ei juuri ole koskaan ollut, sosiaalinen kehitys laahaa jäjessä. Koulussa taas on luokkansa priimus, oppitunneilla jaksaa keskittyä mutta ohjaamaton toiminta kuten välitunnit ovat vaikeita. Matemaattinen lahjakkuus huomattiin jo kolmivuotiaana kun teki koululaisten päässälaskutehtäviä.
Nyt vihdoin olemme menossa perheneuvolaan kahden viikon päästä psykologille. Pelottaa koska pelkään että olen periyttänyt oman psyykensairauteni pojallemme.
Tsemppiä teille!