Hei Smirre. Olen paljon jutellut aiheesta läheisen nuoren kanssa. Hän on kokenut unihalvauksia ilmeisesti aika pienestä. Kokemus voi olla todella ikävä. Tämä lähinuoreni on nyt 18. Hänen kohtauksensa ovat iän myötä harventuneet, ja hänen oma suhtautumisensa niihin on rentoutunut sitä mukaa, kun hän on saanut ja hankkinut asiasta lisää tietoa. Unihalvaus ei onneksi ole vaarallinen eikä liity mielenterveyden häiriöihin, mutta inhottava se on.
Nyt turvaudun nettiin ja Wikipediaan: ”Unihalvaus on unen ja valveen rajalla esiintyvä tila, johon liittyy kyvyttömyys liikkua sekä kokemuksia pahuuden läsnäolosta, hallusinaatioita, paineen tunnetta rintakehän päällä ja hengitysvaikeuksia. Sängyssä makaava ihminen on tietoinen ympäristöstään mutta ei pysty liikkumaan, mikä aiheuttaa hänessä pelkoa. Unihalvaus esiintyy useammin ihmisen herätessä kuin nukahtaessa, ja on yleensä lyhytkestoinen. Kokemus päättyy yleensä muutaman kymmenen sekunnin jälkeen itsestään siihen, että lihakset alkavat toimia. Kohtaus on mahdollista saada loppumaan myös tahdonvoimalla, ulkoisella äänellä tai toisen ihmisen kosketuksella. Unihalvauksen voi kokea kuka tahansa, eikä juuri mikään ennusta sen tuloa. Tutkimusten mukaan unihalvauksen on kokenut 15–40 prosenttia aikuisista ainakin kerran. Useimmiten unihalvaus alkaa 14–17-vuotiaana. Joillekin kokemus jää ainutkertaiseksi, mutta toiset saattavat kokea sen viikoittain. Ihminen voi tottua toistuviin unihalvauksiin niin, että kokemus ei enää ole pelottava. Taipumus on voimakkaasti periytyvä, ja joissain suvuissa sitä esiintyy useammin kuin toisissa.”
Läheiseni kanssa kävi ilmi, että kohtauksia tuli helpommin, kun hän oli ylikuormittunut esimerkiksi urheiluharrastuksista, koulusta, kavereista, tietokoneen ääressä istumisesta, syönyt epäsäännöllisesti tai valvonut. Eli päättelin silloin, että samantapainen rauhallinen, tasainen elämäntapa, jota suositellaan migreeni-ihmisille, saattaa helpottaa myös unihalvausihmistä.
Wikipedian tiedoissa mainitaan, että kokemuksen saattaa oppia pysäyttämään tahdonvoimalla. Läheiseni oppi siihen jonkin verran. Hän opetteli ajattelemaan kohtauksen aikana, että tämä on vaaratonta ja loppuu kohta. Hän myös mielellään kertoi kokemastaan perheessään, ja se helpotti pelkotiloja. Siis suosittelen avointa juttelua asiasta perheessä ja kavereiden kanssa!
Voitte varmaan myös käydä juttelemassa lääkärissä tai kouluterveydenhoitajan luona, se saattaisi rauhoittaa poikaa, kun hän kuulee, mitä ammattilainen sanoo. Pojasta on toivottavasti lohdullista, että noin moni kokee samoja asioita ja että mitä todennäköisimmin tilanne helpottuu pikkuhiljaa.
Iloista syksyä teille!
