Heippa kanssasisaret
Olen 9-vuotiaan pikkuneidin äippä, yksin olen ollut melkein alusta saakka. Tytön isän kanssa on nykyisin ok välit, vaikka aiemmin kävimmekin jopa oikeutta myöten lukemattomat kerrat taisteluita huoltajuudesta, asumisesta, tapaamisista, kuljetuksista ym. ym. Seurustelin lähes 6 vuotta toisen miehen kanssa, mutta erosimme hänen aloitteestaan lopullisesti tämän vuoden helmikuussa. Olimme jo kertaalleen muuttaneet erilleen, asuttiin vuosi erillään (lähellä toisiamme tosin)ja sitten yhteistuumin takaisin yhteen. Erottuamme vaihdoin tyttären kanssa paikkakuntaa lähemmäksi tukiverkkoani, joka sekin on aivan olematon (veli). Itse opiskelen amk:ssa viimeistä vuotta, mikä on mahdollistanut paljon enemmälle läsnäololle ja turvallisen ympäristön luomiselle kuin 100% työssäkäynti. Asuinalueemme on eläväinen, turvallinen, ja täällä on paljon muitakin lapsia, joista heti alkuun lapsi sai paljon uusia kavereita. Koulu on noin 200 metrin päässä, ei tienylityksiä.
Muutettuamme lapsen koulunkäynti lähti ihanasti käyntiin. Hän sai kavereita ja oli luokalla suosittu tyttö. Hän onkin luonteeltaan ulospäinsuuntautunut ja energinen, keksii leikkejä ja puuhaa. Ongelmana siinä on se, että koulun jälkeen hän tarvitsee aikuisen tukea ja konkreettista apua pitääkseen kavereihin yhteyttä. Hän olettaa, että nyt kun kerran kaikki jo tietävät missä hän asuu, he tulevat häntä täältä ainaisesti hakemaan, ja pettyy, jos joku päivä ei ovikello soikkaan, tai kaveri ei vastaa puhelimeen. Lapsi jää ikään kuin neuvottomaksi aina, jos aikuinen ei ole ohjaamassa tai auttamassa kaikissa tilanteissa, ja ole tarvittaessa käytettävissä. Olen sitten ihan hänen huomaamattaankin ollut pois käytettävistä, esim. tehnyt töitä, kotitöitä tai ollut lenkillä.
Pettymyksen sietokyky on aina neidillä ollut hieman huonohko. Tyttö joko sulkeutuu täysin kun joku ei mene niin kuin hän haluaisi, tai saattaa saada raivarit, jolloin minun on jopa pidettävä hänestä kiinni. Esimerkiksi tilanteet saattavat kärjistyä kaupoissa, kun ei saa jotain, tai kun annetaan palautetta käytöksestä tai jotain ”tylsiä” ohjeita (esim. miettiä omaa käytöstä omassa huoneessa jne), tai vaikkapa kylässä, juna-asemalla, missä vain. Taaperolle tyypilliset tunnepurkaukset eivät meillä paikkaa ja aikaa katso (paitsi yöllä nukkuu kuin tukki).
Useimmiten nämä raivarit ja tunnepurkaukset juontavat juurensa, kun puutun ainaiseen näsäviisasteluun ja takaisin töksäyttelyihin, kun huomautan jostain, sanon mitä pitää tehdä, korotan ääntä tms. Kerrankin lipsautin p**kele sanan, kun ei kertakaikkiaan alkanut noudattamaan ohjettani sitten millään. Sekin tilanne meni näin, että kehotin juomaan juomansa aterialla loppuun, ja lopettamaan pöydässä ”makaamisen” laiskannäköisesti. Hän huokaisi eikä ollut kuulevinaankaan ohjetta. Toisella kerralla hän huokaisi (huokailee tylsistyneenä AINA kun saa ohjeita tai palautetta). Kolmannella kerralla kun rauhassa kehotin, hän totesi kovaan ääneen ”JOO JOO!!!” johon sitten tuohduin, ja mumisin hiljaa prkele sähän et mulle noin huuda, annoin juoda juomansa ja passitin arestiin.
Tällaiset tilanteet kopioituvat kerta toisensa jälkeen, useita kertoja päivässä. Useimmiten kyse on tavaroiden siistimisestä paikoilleen, ruokailutavoista, puhumistyylistä minulle. Sen verran itse teen ”töitä” ja näen vaivaa lapsen hyvinvoinnin eteen, (en mitenkään liikaa kuitenkaan!) että toivoisin tuon ikäiseltä jo pientä kunnioitusta itseäni kohtaan. Olemme keskustelleet vakavasti jo lukemattomat kerrat, olemme käyneet tilanteita läpi jo kauan yhä uudestaan ja uudestaan, ja joka kerta hän ”lupaa” ettei enää niin käyttäydy. Olen itkenytkin, kertonut kuinka pahalta hänen asenteensa minusta tuntuu ja kuinka tärkeää minulle ja hänelle olisi toimiva ja kiva arki. Teen kaikkeni toimivan arjen eteen: aamupalakulhon laitan kouluaamuisin hänelle valmiiksi (lievä hahmotushäiriö todettu -09), tavaroilla on omat paikat, on rutiinit ja turvaa tuovat normit ja säännöt. Rajat ja kaikki. Tuntuu, ettei lapsi välitä asettamistani KÄYTÖSrajoista lainkaan, vaan puhuu ja tekee mitä lystää.
Olemme olleet lastenneurologian tutkimuksissakin vuosina 2011-2012, josta hän pääsi vuoden mittaiseen toimintaterapiaan ja pääsimme myös perheneuvolaan. Asiakkuudet ja hoitoprosessit saatettiin kuitenkin päätökseen tämän vuoden tammikuussa jo tarpeettomiksi jääneinä, niistä oli kuitenkin pahimpiin juttuihin apua, esim. omatoimisuus ja leikin taidot lisääntyivät huikeasti (ei siis osannut leikkiä oikein yksikseen vaan katseli vain leluja ja mielikuvitteli leikit, ryhmässä onnistui). Verbaalisesti tämä lapsi on todettu selvästi ikäistään yli keskitason, mutta lukutekniikassa on vielä kehittymistä. Kuullun ymmärtämisessä ei ole todettu mitään vikaa, eli syynä on opitut toimintamallit (välinpitämättömyys). Mietinkin, onko minulla ollenkaan kohtalotovereita tällä planeetalla vai olenko yksin?? Tuntuu, että ADHD:ta on ja muita ylivilkkaita mutta että tällaista, jolla tuen tarve on aivan toisenlainen. Tytön koulu alkoi uudella paikkakunnalla sujumaan aiempaa huomattavasti paremmin ja arviot olivat todella hyvät aiempaan verrattuna. Ohjeen noudattamisessa oli sielläkin parantamisen varaa, kuten kotonakin. Osa-aikainen erityisopsikin päätettiin sekin täällä purkaa tarpeettomana, koska lapsella ei erityisopettajan oppilashuoltoryhmän mukaan ollut minkäänlaisia ongelmia koulussa, ja olimme tästä tietenkin iloisia.
Tulipa pitkä ja osin jäsentämätönkin kirje, ajatus kun meinaa hyppiä tilanteesta toiseen ja punaisesta langasta on vähän vaikea pitää kiinni tätä kirjoittaessa tuntemattomille.
Asumme Itä-Helsingissä nykyisin siis, eli jos minulla on kohtalotovereita niin olisipa kiva tutustua :)
Hei!
mielestäni kirjoitit tosi selkeästi tilanteestanne joka kuulostaa hyvinkin tututulta. Meillä on samanmoinen varhaisteini joka äksyilee välillä vanhemmilleen. Mitään neuvoja minulla ei ole sinulle antaa, päinvastoin mielestäni tyttösi kuulostaa enemmänkuin normaalilta 9-vuotiaalta. Säilytä keskusteluyhteys, juuri nyt sen luominen ja ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää ennen varsinaista murrosikää. Muistathan palkita ja kiittää hyvin menneistä jutuista:kun huone on siisti tehdään yhdessä jotain (leivotaan,mennään leffaan,pidetään leffa-ilta tms.) jne.
Jutelkaa ja ole kärsivällinen, pieni tyttösi on jo Iso mutta vielä pieni. Pidä kiinni rajoista ja pysy myös tiukkana. Tyttösi saattaa myös kipuilla muuttoa, isot muutokset kaveripiirissä ja elinympäristössä ovat kuitenkin raskaita pienelle.
Voimia ja kärsivällisyyttä! Mukavaa kesää!
Minulla on kymmentä ikävuottaansa lähentelevä poika ja samantapaista käytöstä on hänelläkin (ollut?). Pettymyksen sieto oli aivan olematonta ja raivokohtaukset sinänsä aika mitättömän oloisista asioista vaikuttivat niin kohtuuttomilta.
Yksi syy oman lapsen käytökseen oli monet muutot ja muutokset, joita meillä oli lyhyellä aikavälillä ollut liian paljon. Liian paljon tälle lapselle.
Myös sisarusten välinen suhde oli riitelyä, poika hermostui pienempään sisarukseensa hyvin nopeasti, ärhenteli, käyttäytyi huonosti pienempää kohtaan, joka olisi vain halunnut olla ystävällinen tai halata isoveljeään tms.
Nyt meillä tilanne vaikuttaa hyvältä.
Raivarit ovat vähentyneet. Paha mieli tai pettymys jostakin asiasta tulee jo sanoiksi, itkuksikin.
Sisarusten välistä toimintaa, leikkiä, on ollut ilo katsella.
Me asumme myös pääkaup.seudulla, tosin hieman eri suunnalla. [Viestistä poistettu sähköpostiosoite. Julkaisemme yhteystietoja vain Uusia ystäviä-palstalla. Terveisin ylläpito]
Moi!
Mulla on 10-v. tytär, ja tulossa esimurrosikään eli tunteet kuohahtelee välillä. Kun pettyy jostakin (esim. eilen kun halusi leipoa ja vatkain olikin rikki, harmistui ja lähti kiukkuisena huoneeseensa murjottamaan. 10 min päästä oli jo unohtanut koko asian) niin se kyllä näkyy, mutta kuuluu varmaan ikävaiheeseen eikä jatku ikuisuutta. Lapsi on myös sen verran ujohko, ettei myöskään itse tykkää pyytää leikkikavereita ulos (on myös ollut jonkun aikaa koulukiusattu, mistä johtuen on ehkä vaikea olla se aloitteentekijä). Silloin voi vaan rohkaista joskus, mutta jatkuva tuputtaminen on ahdistavaa. Kannattaa muistutella että on hyvä olla useita kavereita; jos joku ei ehdi vastaamaan puheluun tai on toisten kanssa, on sitten aina joku vaihtoehto. Meillä tämä on vasta opettelussa, kun on ollut vuosia paras kaveri ja nyt on kaverisuhteet muutoksen alla/tullut muitakin.
Meillä lapsi ainakin ”puutuu” jatkuviin sääntöihin. Säännöt on olemassa ja ne tiedetään; se onkin tärkeää, että säännöt ovat aina samanlaiset eikä tule ns. yllätyksiä; tyyliin näin meillä toimitaan, jolloin lapsikin osaa ennakoida toimintansa seurauksia. Jotkut pikku kiukkuilut kannattaa laittaa toisesta korvasta ulos heti alkuunsa, sillä jos esiteinille alkaa jokaisesta sähähdyksestä kuittailemaan takaisin/antamaan arestia, niin se on vain loputon suo ja lapsesta ehkä tuntuu ettei aikuinen ymmärrä. Hormonit alkaa vähitellen vaikuttamaan eikä lapsi itse sille voi mitään. Toki hyvää käytöstä voi vaatia mutta pitää antaa myös tilaa kasvaa. Ei aikuisillakaan ole aina hyvä päivä/joskus vaan kiukuttaa vaikkei osaa sanoa syytä. Ja joo, kyllä ne aikuisten ohjeistukset tulee sinne 18 vuoteen saakka varmasti ärsyttämään, muistan itsekin kun olin teini kuinka raivosin vanhemmilleni lähes jokaisesta asiasta kun tuntui että oltiin vaan niin eri planeetoilta. :)Meillä muuten rangaistukset huonosta käytöksestä tulevat vasta kun on huomautettu 2-3 kertaa samasta asiasta (ellei nyt sitten ole tahallaan rikottu jotain tavaraa tms.). Ja silloin oon huomannut hyväksi antaa sellaisen rangaistuksen, jolla on jotain merkitystä. Eli jos tyttö ei ensimmäisestä kerrasta usko jotain, seuraavalla kerralla annetaan varoitus ja kerrotaan mitä seuraa jos rikkoo sääntöä. Tällöin tietää mitä tuleman pitää. Ja sitten 3. kerralla rangaistuksesta pidetään kiinni. Rangaistus on yleensä tietokoneen käyttökielto muutamaksi päiväksi, sillä se on jotain mikä harmittaa tyttöä itseä. Joskus kerran pari olen laittanut omaan huoneeseen miettimään, mutta en laittaisi pelkästä kiukuttelusta. Lisäksi jos sen tekee aina jokaisesta asiasta, menettää varmasti vaikutustaan. Ja kun ikää tulee lisää, voi se tuntua lapsestakin ikävältä; tuskin jatkossa enää vuosikausia tällaista voi käyttää. Tärkeää on varmaan se, että rangaistus ei tunnu kiukkuilevastakaan lapsesta epäreilulta, vaan hän tajuaa kiukkunsa takaa syy-seuraus -suhteen, ei siten, että vanhemmat hermostuessaan vain keksivät jotain suutuspäissään. Sama pätee varmaan kauppaankin; olen huomannut että kun jossain antaa periksi, sitä odotetaan aina. Olenkin nykyään aika tiukka siitä mitä ostetaan ja milloin; jos ottaa tavaksi ettei anna periksi kaikessa mitä lapsi haluaa, lapsi tottuu siihen että on turha mankua kaiken perään. Itse voi sitten vain tyynesti todeta, ettei kaikkea voi saada. Kukaan ei saa aina kaikkea. Meilläkin halutaan nyt akvaariota, mutta on myös selvää, ettei siitä kannata järjestää kohtausta kun se ei mitään hyödytä. Päinvastoin, silloin voi ilmoittaa että jos tämä asia aiheuttaa niinkin negatiivisia tunteita kuin kiukkua, on ehkä parempi ettei sitä hankita. Akvaariota meillä harkitaan, mutta yritän opettaa lapselle nyt sitäkin ettei kaikkea voi saada tostanoinhetinytvaan. Kun elämä ei mene niin, eikä aikuisillakaan ole mahdollisuutta kaikkea noin vaan hankkia, varsinkaan lemmikkieläimiä. Joskus rasittaa mutta parempi tehdä tosiasiat selväksi nyt niin ei lapsen itse aikuisena tarvitse ihmetellä kun ei kaikki tulekaan valmiina ja helposti :)
Itsekin opiskelin kun lapsi oli tarhaiässä. Kouluun mennessä sitten huomasin että kun on ollut ainoa lapsi ja niin paljon huomion keskipisteenä jne. niin se ”äidin helmoista” poislähteminen oli oikea prosessi, että osasi ottaa vähän etäisyyttä kotiin ja panostaa kaverisuhteisiinkin enemmän. Nykyään lapsella on 2-3 kaveria, joiden kanssa on ulkona iltapäivisin tai kyläilee.