Lapsi jää kotiin itkemään kouluaamuina

Reipas ja omatoiminen tyttö aloitti ekaluokan. Olin ensimmäiset 2 viikkoa lomalla laittamassa lasta koulutielle, pehmentämässä koulun alkua. Lapsen lukujärjestys on työssäkäyvän kannalta hyvä, klo 8:n ja klo 9:n aamuja vain. Eikä ihan yksin tarvitsisi lapsen aamuisin olla, kun isoveli on myös paikalla.
Koulun jälkeen jää iltapäiväkerhoon, jossa viihtyy.

Mutta ihan näin ei mennytkään,aamut ovat hankalia.

Herätän lapset ennen seitsemää ja laitan aamupalan. Lähden töihin seitsemän aikaan, ja nyt menen omalla autolla, niin olen nopeammin, eli vastaavasti illalla pääsen vähän aikaisemmin kotiin. Työmatkaan menee omalla autolla vain puoli tuntia. Ja en ole vielä töissäkään kun puhelin soi. Ekaluokkalainen parkuu, huutaa ja ulvoo ikäväänsä. Isoveli on kotona. Massu on täynnä aamupalaa. Olemme olleet erossa alle puoli tuntia. Mutta ikävä on kova. Ei tämä ekaluokkalainen ole vielä valmis itsenäistymään.

Teen nyt kokopäivätyötä koska tarkotus on jäädä ihan kunnolla vuorotteluvapaalle, kunhan vaadittavat kuukaudet tulevat täyteen. Valitettavasti havahduin tähän liian myöhään. Olisi pitänyt tajuta ja olla kokopäivätyössä kun tyttö oli eskarissa. Toisaalta pojalla oli tuolloin koulun ja läksyjen kanssa niin paljon ongelmia, että lyhyemmän työpäivän takia olin iltapäivällä jo kotona läksyissä auttamassa.
No, turha jossitella. Tilanne on nyt tämä. Minun pitäisi jotenkin jaksaa ja selvitä kokopäivätyöstäni, jota inhoan. Paikka on vakituinen, minulla ikää aika tavalla (lapset on iltatähtiä) , en tohtisi itseäni irtisanoa. Yritän kitua vielä vuoden päivät ja jos sitten saisi sen breikin vuorotteluvapaan muodossa.
Mutta kotiin jää ekaluokkalainen itkemään ikäväänsä.

Olen yh. Lasten isä asuu ihan toisaalla. Isovanhempia ei ole. Sukulaisia ei ole. Sellaisia ihmisiä, jotka voisivat tulla tähän kotiin aamuksi auttamaan, tai sellaisia naapureita, joiden luo lapsi voisi mennä, ei ole. Ketään teinityttöstäkään ei asu lähellä, jonka voisi palkata aamuisin käväsemään meidän keittiössä istumassa hetken.

Olen yrittänyt saada seurakunnan vapaaehtoisista apua ja tukea arkeeni, mutta kaikki ystävätoimintaihmiset, mummot ja vaarit on varattu ja sitten selviää, ettemme ole oikeaa kohderyhmää. Nämä mummot, vaarit ja ystävät ovatkin sellaisia, jotka tulevat perheen luo kylään ystäviksi. Istutaan, jutellaan, juodaan kahvia ja teetä. Jutellaan kivoja ja ikäviä. Ystävä neuvoo ja opastaa arjen hallintaa jne.
En minä tällaista tarvitse. En tarvitse ketään neuvomaan, miten soossit keitetään ja missä laitetaan lapselle rajat ja siivotakin olisi hyvä.
TArvitsen konkreettista lastenhoitoapua. Viikonlopuksi. Ja silloin tällöin, kun olisi pidempi päivä töissä tai meno jonnekin, vaikkapa kävisin leffassa. Ja näihin ekaluokkalaisen aamuihin, niihin tarvtisisin edes kahdesti viikossa jonkun, joka olisi lasten kanssa sen puoli tuntia.

Minulla ei ole varaa palkata lastenhoitoapua, ei MLL:n eikä minkään muunkaan järjestön kautta. Palkkani on kokopäivätyössäkin niin pieni, talous on tarkassa laskennassa koko ajan.

Työ ei ole aikoihin muutenkaan sujunut, nyt vielä huonommin. Välillä tekee mieli irtisanoutua, heittäytyä, vain olla. Onhan tätä minimipalkkaista työtä tullut tehtyäkin, yli 30 vuotta.