Poikamme on 9-vuotias ja esikoinen. Hän on hyvä koulussa eikä opettajan mukaan mitään ongelmia ole ilmennyt käytöksen suhteen.
Kotona poika on kuitenkin kuin sirkuspelle, aamusta iltaan. Toki hassutella saa, mutta pojan pelleily menee pisteeseen, että hermostun ja suutun monta kertaa päivässä.
3-vuotiaan kuopuksen mielestä on toki kivaa, kun isoveli pelleilee, mutta kun pelleilyyn kuuluu myös portaissa pomppiminen ym. vastaava, menee kuopus menoon mukaan ja pian satuttaa itsensä.
Tavallaan ymmärrän, että pelleily kuuluu tähän ikään ja tavallaan ymmärrän myös sen, että se voi olla jonkinlaista huomionhakua. Ja aina sanon aluksi ystävällisellä ja rauhallisella äänellä, että pelleilyn voi lopettaa. Mutta kun sanominen ei tehoa, menetän lopulta hermoni ja huudan.
Olen kokeillut myös sitä, etten huomioi pelleilyä lainkaan, mutta silloin esikoinen seuraa minua tai tulee aivan kasvoihin kiinni ja odottaa, että reagoin.
Pelleily on pomppimista, loikkimista tai ”hassua” kävelyä ympäri kotia tai ”sarjakuvahahmon äänellä” puhumista, kiekumista tai ihan vain muuta ”pelleilyääntelyä”.
Olen siinä käsityksessä, että tätä käytöstä esiintyy nimenomaan minun seurassani ja että poika on muualla tosi rauhallinen ja hyväkäytöksinen.
Jos olemme vaikkapa pihalla ja siihen tulee pojan kavereita naapurustosta, muuttuu pojan käytös ja hän on kuin pelle, jota muutkin lapset saattavat jäädä ihmettelemään.
Mikään ”kiristys-uhkailu” -metodi ei toimi eikä siis se huomioimatta jättäminenkään.
Tavallaan ymmärrän sen, että tässä voi olla takana huomionkipeyttä minua kohtaan ja poikani hakee sitä tällä käytöksellä. Tosiasia kuitenkin on, että kun poika tulee koulusta, on koko iltapäivä ja ilta yhtä pelleilyn ja minun suuttumiseni kehää, minkä seurauksena olen ”kestoärsyyntynyt” enkä jaksa olla mukava ja leppoisa.
Olenko liian tiukkapipoinen? Onko tämä pelleily sittenkin vain normaalia lapsen hassuttelua? Jos olenkin liian herkkähipiäinen, niin miten oppisin rennommaksi?
Olen monesti huomannut, että olen joissakin asioissa aika huumorintajuton, suorittajatyyppinen ja stressaava luonne, joten paljon on mahdollista, että reagoin pojan käytökseen kärjistäen. Ihailen ja ehkäpä kadehdin rentoja, hassutteluun heittäytyviä äitejä, jotka osaavat samaan aikaan olla sopivan napakoita ja hyvissä määrin auktoriteettinä lapsilleen, mutta kuitenkin sallia vähän villimpääkin menoa…
