8-vuotias tahallaan ”epäonnistuu”/koko ajan negatiivinen
Tyttömme on eka ja toka luokan välissä. Käytöstä on ilmennyt myös ennen tätä hetkeä, välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Esimerkki tilanteita:
Lapsi kysyy, pelataanko joku ilta lautapeliä. Vastaan että joo, mutta en tiedä vielä mikä ilta mutta tällä viikolla. Tähän hän sitten alkaa tinkaamaan: ei voi huomenna, kun tuun vasta seitsemältä kotiin, ylihuomenna ei voi kun silloin on sitä ja tätä, torstaina ei voi kun pikkuveli ei varmaan anna. Keksimällä keksii siis syitä miksi ei pelattaisi, vaikka itse sitä halusi tehdä. Perustelen näihin nätisti että kyllä voidaan, voi seitsemältä vielä pelätä, pikkuveli menee aiemmin nukkumaan että petetään kyllä. Ja niin edelleen. Jatkaa yleensä ihan järjettömän pitkäänn ja keksii järjettömiä selityksiä. Hän niinku haluaa jää tää kaiken negatiiviseksi.
Samantyyppinen toistuu eri tilanteissa.
Toinen esimerkki: on isänsä kanssa suunnistamassa. Tapahtuu pieni virhe jonka jälkeen lyö seuraavatkin rastit ihan pelleilyksi. Tuntuu että ihan selvästi seisoo rastin lähellä mutta ei halua sitä löytää. Mies oli kokeeksi päättänyt että ei välitä/puutu (muuta kun jos pyytää apua), antaa etsiä ja pelleillä. Kaksi-kolme meni tähän pelleilyyn kunnes loput kolme löysi taas heittämällä kun jotenkin pelleily vaihe meni ohi. Pelleilyn lomassa on ihan sellasta tahallaan hitaasti kävelyä ja viivyttelyä, valitusta että jalkaan sattuu yms. Ei olla painostettu harrastamaan vaan itse on sinne aina innoissaan lähtenyt. Ollaan pyritty kehumaan aina oli suoritus millainen vain niin hyvästä liikunnasta jos ei muusta. On taitava suunnistaja ikäisekseen ja saanut siitä kehuja. Pelkääjän epäonnistumista niin paljon että heittää kokonaan lekkeriksi että voi mielessään ajatella että siksi tuli vikana maaliin tms?
Tätä esiintyy muissakin jutuissa. Tuntuu että lopettaa edes yrittämästä tahallaan. Esimerkiksi jos on serkkujen kanssa yleisurheilukentällä touhuamassa niin vaikka ei edes luoda mitään kilpailu tilannetta niin hän itse sen päässään luo ja lopettaa esimerkiksi juoksemisen/leikkimisen ja menee kentänö laidalle murjottamaan kun kokee että joku on ollut vaikka nopeampi. Tälläisessö tilanteessa jos menet lohduttaan että tuu mukaan jne niin saa vastaukseksi taas rikkaista siitä miksei voi tulla ja enemmän liioittelevan lapsen.
En ymmärrä tätä käytöstä. Näitä negatiivisuus puuskia ja sitä, että ei yritä vaikka on joku jossa selvästi pärjää.
En tiedä osaanko selittää tätä ymmärrettävästi mutta tuntuu että hänen kanssaan jatkuu sellainen jatkuva negatiivisuuden ilmakehä enkä osaa tällä hetkellä häntä tukea pois siitä tai auttaa siinä. Lähinnä välillä hermostun ja tiuskaisen kun hommat ei suju ja aina vain välitetään kaikesta. Ratkaisua ollaan haettu kovalla kehumisella ja esimerkiksi yhdessä tekemisen, pitkä aikaista vaikutusta ei tunnu olevan.
Luettuani tekstin läpi niin kuulostaa että ollaan kauhean suorituskeskeisiä ja kilpailuhenkisiä mutta en näkisi että näin on. Näissä tilanteissa nämä tulevat vain hyvin esiin ja siksi otin ne esiin. Vastaavaa negatiivisuutta ja ”tsemppauksen vaatimista” esiintyy muulloinkin. Enkä muista että tsemppaus ikinä päättyisi siihen että hän toteaa että ”joo kokeillaan/tehdään näin, oot oikeassa” ja tsemppaus onnistuisi. Hän on oikeasti tosi sinnikko kun pääsee tuohon mielentilaan.
Jos ymmärtäisin mistä nuo syntyy tai saisin ees uusia toimintamalli ideoita niin ehkä tätä pääsisi purkaan.
Luulen ymmärtäväni tilanteen kuvauksestasi. Aika monet lapset ovat herkkiä epäonnistumisen suhteen ja heittävät ”hanskat naulaan” omalla tavallaan. On hienoa ja vastuullista lähteä pohtimaan sitä, mitä tällaisen käytöksen taustalla voisi olla.
Olisikohan lapsenne kohdalla kyse siitä, että hän tarvitsee enemmän tilaa olla juuri sellainen kun on, ilman suorittamista? Ja tätähän uumoilit viestissäkin. Myös se, miten tytön käytös muuttui, kun isä antoi hänen toteuttaa omaa itseään, sisintään, suunnistuksen yhteydessä, mielestäni puoltaa tulkintaa.
Tyttärennehän on aika pieni vielä, aloittanut koulun vuosi sitten. Siellä, jos missä, on koko ajan suorittamista: opettelua, opettajan kuuntelemista ja tehtävien tekemistä mahdollisimman hyvin. Se ei ole helppoa kenellekään lapselle. Olisiko lapsenne omassa viisaudessaan löytänyt keinon, jolla ilmentää tätä ristiriitaa (pienen lapsen tarvetta omaehtoiseen ja lempeästi ohjattuun arkeen kontra koulun tiukasti opettajaohjattu työ)?
Olisiko mahdollista arvostaa tytön voimakasta ilmaisua, silloin kun on kyse vapaa-ajasta? ”Pelleilyn” taustalla ehkä onkin ärtymys/pettymys siitä, että häneen kohdistetaan/on kohdistettu paineita ja odotuksia. Ehkä hänellä on tullut käsitys, että hänen negatiivisille tunteilleen ei ole ollut tällöin tilaa. Tämä ei ole mikään ihme esim. ruuhkavuosien tiimellyksessä.
Lautapelitilanteessa hän saattoi jo etukäteen olla huolissaan omasta ärtymyksestään/pettymyksestään ja siitä, onko niille sitten tilaa ja onko ne hyväksyttäviä, jos sattuukin niin.
Itse olen vastaavanlaisissa tilanteissa tukenu lastani sanottamalla ja siten hyväksymällä ne tunteet, jotka arvelen hänen tuntevan sillä hetkellä. Kysymysmuoto/arvelu on on hyvä muoto sanottamiseen (lapsi itse on omien tunteiden asiantuntija). Esimerkiksi ”Sinua varmaan harmittaisi kovasti jos pikkuveli ei antaisi pelata” ”Varmaan olisit pettynyt,
jos et olisikaan voittanut juoksua” ”Kuka tahansa ärtyisi…,” ”Kaikki tekevät virheitä välillä, sinullakin on siihen lupa”
Lapsille on hyvä myös antaa tukea koulun vaativuuden suhteenkun esim tyyliin ”Voi tuntua raskaalta lapselle olla koulussa, kun täytyy tehdä niinkuin opettaja käskee pitkän aikaa ja olla isossa joukossa” tms
Lapselle on hyvä toistuvasti vahvistaa sitä että lapsi on hyvä ja rakastettava joka hetki, oli sitten iloinen, surullinen, pettyny, raivoissaan, hulluttelutuulella.. (ja pahoitella, että on hetkiä, jolloin ei itse muista tätä totuutta)
Mutta olette itse oman lapsenne asiantuntijoita ja löydätte oman tyylin, millä tukea lastanne lempeästi kohtaamaan elämää, monenlaisia kokemuksia. Kaikkea hyvää teille vanhemmuuden saralla kuin muutenkin elämässä.
Hei!
Kerrot tyttärestäsi, joka vaikuttaa reippaalta ja kyvykkäältä lapselta. Siksi tuntuukin kummalliselta, että hän ikään kuin tahallaan epäonnistuu ja lyö lossiksi ja luopuu yrittämästä. Selvääkin, että tällainen käytös alkaa rasittaa ja ihmetyttää!
Tämän tapaista käyttäytymistä kerrot olleen pitkin matkaa, mutta jäin miettimään mahtaako pikkuveljen syntymällä olla ollut vaikutusta asiaan. Kuvaamasi toiminta voisi ainakin jossain määrin olla huomion hakemista. Varmasti myös oma luonne on mukana vaikuttamassa. Onko teillä perheessä tai suvussa mitään vastaavaa?
Oletteko pystyneet suoraan puhumaan asiasta tytön kanssa? Huomaako hän itse toimintansa vaikutusta sekä itseensä että ympäristöön? Osaako hän kertoa mitään tuntemuksistaan kun hän toimii kuvaamallasi tavalla? Miten tytär on mahtanut kokea koulun tuomat uudet vaatimukset?
Kehuminen silloin kun aihetta on on tärkeää. Sekin on hyvä, että tyttö voi olla erikseen kummankin vanhemman kanssa ja saada henkilökohtaista huomiota. Suunnistuskokeilussa isä ilmeisesti onnistuikin saamaan pelleilyvaiheen ohi ja tilanne helpottui. Tämäntapaista suhtautumista voisitte yrittää johdonmukaisesti jatkaa.
Puhut negatiivisuuden ilmapiiristä tyttären ympärillä. Ehkä kuitenkin enemmän on kyse lapsen epävarmuudesta ja epäonnistumisen pelosta, joka ilmenee kuvaamallasi tavalla. Ymmärrän, että negatiivisuus alkaa väsyttää ja hermostuttaa, mutta jos voisit nähdä asiassa enemmänkin epävarman pikkutytön reagointia, sinun olisi ehkä helpompi suhtautua tilanteeseen rauhallisesti.
Kärsivällisyyttä tarvitaan koko perheeltä näennäisesti reippaan ja vielä varsin pienen tytön tukemiseen. Tällainen käytös voi olla myös kehitysvaihe, joka aikaa myöten helpottaa!
Pohdintasi ja esimerkkisi valaisevat hyvin arkipäiväänne ja osoittavat mielestäni myös, että vanhempina olette hienosti tukeneet tytärtänne hänen kasvussaan ja kehityksessään!